Kun Leiv oli käynyt rippikoulun, koki Lars saada häntä muun nuorison seuraan, mutta turhaan; sillä Leiv ei koskaan siihen suostunut. Hän kartti muita pitäjän asukkaita ja koki väistää kansan kieroja silmäyksiä. Minä en kuulu heidän seuraansa, ajatteli hän. Enimmin kartti hän kumminkin naisia, sillä niitä ei hän voisi lyödä, vaikkapa he häntä pilkkasivatkin. Häntä aina se niin suututti, kun ne, vaikka keskenäänkin, milloin naureskelivat. Hän juoksi pois heidän tieltään, jos vähänkin vaan voi. Hän tosin piti sitä häpeällisenä arkamaisuutena, vaan minkäpä sille kumminkaan voi. Minusta pitää tulla semmoinen mies kuin niistäkin, tuumi hän nyrkkiään puristaen. Mutta tämä ei kumminkaan auttanut, kun hän vilahdukseltakin vaan niitä näki, silloin hän tahtomattaankin aina väistyi.
Hän oli jo noin kahdenkymmenen vuotias, alkaessaan väliin muiden ihmisten seuraan ilmaantua. Hän oli hyvin mielissään kuullessaan Larsin eräänä talvena kertovan kauniista tytöistä. Seuraavana keväänä kävi hän jo useammin kirkossa kuin ennen. Ja silloin eräänä päivänä huomasi hän, että tytöstäkin voisi saada hyvän ystävän.
Samassa heräsi hän kuin uuteen eloon. Hänen luonteensa tuli niin lempeäksi ja tunteensa niin suloisen huumaavaksi. Veri kiehui hänen suonissaan niin omituisesti, niin kalseasti, niin tuskallisesti. Katsoessaan tyttöön häpesi hän vieläkin enemmän, ja hänestä tuntui ihan sydäntä viiltelevän niiden hymyillessä; mutta annas kun jokin katsoi häneen, silloin hän sävähti punaiseksi ihan hiusrajaan asti. Kotiin mentyään, tuntui se hänestä silloin niin ihmeen kolkolta, synkältä. Tupa oli niin ahdas ja pimeä, ja isäkin niin yksitoikkoinen. Lars oli ulkona; Leiv lähti metsään. Sinne hän meni ja siellä hän viihtyi nyt paraiten; hänen uudesti heränneessä mielessään syntyi tunteita ja ajatuksia, kuni keväällä auringon lämmittämä maa kasvattaa kukkia ja viheriöitsevää ruohoa. Hän tunsi nyt itsensä samalla sairaaksi ja terveeksi. Metsä seisoi tuossa nuorehkona ja viheriänä, tummat, jykevät kuuset törröttivät niin synkkinä puoleksi auringon säteiden valossa. Ilma oli kepeä ja kirkas, tyyni ja läpinäkyvä, niin että taivas ihan kirkkaana kuvastui lammen peilisileästä pinnasta. Linnutkin iloisena liitelivät, sinne tänne kierrellen tuossa lempeässä valomeressä. "Ai, miten kaunista täällä on", huokaili Leiv, ympärilleen katsellen.
Erittäinkin oli yhden tytön kuva painunut hänen mieleensä. Se oli suuri ja ryhdikäs, pikemmin voimakas kuin heikko, sillä oli leveä rinta ja vahvat hartiat, verevä, totinen suu ja tummat, kirkkaat silmät. Olipa erään toisenkin kuva hänen sydämmeensä painunut. Tämä oli pienempi ja hennompi; suussa ja silmissä kuvastui selvästi surullinen ja lempeä juonne; tukka oli ruskea ja tavattoman paksu. Nämä kaksi kuvaa leijailivat hänen synkässä sielussaan, kuni kaksi tienviittaa hyrskyävässä meressä. Hän kulki kuin unessa, eikä tuntenut maata, jota hän polki.
Vihdoin seisahtui hän. Hän kuuli viulun vienojen säveleitten ja iloisen huudon kaikuvan; ja tarkemmin kuunneltuaan, huomasi hän sen kuuluvan Haugstad'ista. Siellä on tanssiaiset! Veri pakkautui rintaan, niin että sydän oikein jymähteli, — uskaltaisikohan tuonne mennä? Siellä voisi hän taas tavata ne kauniit tytöt, jotka hän tänään näki, ja useampiakin. Menisikö hän? Hän ei ollut ennen koskaan ollut missään seurassa. Kertahan on oleva ensimmäinen. Miksi hänen sitte pitäisi olla poissa ilosta ja pelätä enemmän kuin muittenkaan?
Huvi häntä sinne houkutteli, mutta pelko pidätteli. Mutta hän rohkasi itsensä. "Tästä raukkamaisuudesta pitää nyt tulla loppu", sanoi hän ja läksi Haugstad'ia kohti astumaan.
Tultuaan lähemmäksi kartanoa, rupesi häntä yhä enemmän pelottamaan, hän seisahtui usein kuuntelemaan, Mutta kumminkin, hän meni eteenpäin. Tästä raukkamaisuudesta pitää tulla loppu. Viimeinkin hän oli jo pihalla. Mutta tässä pitää vähän odotella, ajatteli hän, ja kuunnella ketä siellä on. Hän seisattui aitan ääreen. Miten kauniisti tuo viulu soipi. Se samalla itki ja samalla nauroi, mutta niin suloisesti, niin kepeästi ja niin omituisella tavalla. Hän olisi niin mielellään tanssinut. Ja tänä iltana hänen pitää tanssia. Hän tahtoi ottaa osaa yhteiseen iloon. Nyt oli hän täysikasvanut mies. Siellä tahtoi hän olla, missä muutkin.
Juhlassa oli paljo väkeä. Ne telmivät ja nauroivat.
Kaikki olivat iloisia. Hän katsoi ikkunasta, miten ne siellä liehuivat. Siellä oli koossa pitäjän muhkein nuoriso, niillä ei ollut mitään hävettävää. Ne voivat tulla ja mennä mielensä mukaan, heitä ei pilkannut kukaan. He olivat kaikki hyvää sukuperää ja kotosin samasta pitäjästä. Kaikilla oli omat tuttavansa. Jokaisella pojalla oli tyttönsä ja jokaisella tytöllä poikansa. He voivat mielensä mukaan tanssia ja loilottaa, sekä lyödä kantapäitään lattiaan ja kattoon. Heillä oli siihen oikeus.
Leiv tuli lopulta ihan neuvottomaksi. Mitä hänellä siellä oli tekemistä? Kuka hänestä siellä vähääkään välittäisi? Hän ei tuntisi ketään. Ne vaan siellä pilkkaisivat Mustan Åsbjörnin poikaa, jos hän sinne uskaltaisikin mennä. Ne vaan kummastelisivat ja mulkoilisivat ja ehkäpä nauraisivatkin. Mierolaispoika! Kerjäläisraukka! "Tuommoista emme huoli seuraamme halventamaan!" Ehkäpä sitte poiskin ajaisivat. Kylmä hiki nousi Leivin ihosta siinä seisoessaan. Tyttöjen nauraessa tuntui kuni terävä oas olisi hänen poveensa pistänyt. Niin, — iloisia ne kaikki näkyivät olevan tuolla sisällä, Hegglidin Leiviä ne eivät näyttäneet kaipaavan. Pojat ja tytöt seisoivat tuolla portailla, ja ilvehtivät keskenään. Eivät näyttäneet toisiaan kainostelevan. Hän seisoi ja tirkisteli tuossa aitan vieressä ja oli niin kateellinen, että suurella vaivalla voi itseään hillitä menemästä tuonne portaille ja lyömästä kaikki murskaksi.