Ilta oli jo käsissä. Niin, ihan oikein, hänen takapuoleltaan kuului askeleita. Sieltä tulikin kolme suurta miestä käyden, ja olivat ihan sen ladon luona, jossa Leiv seisoi. Mihinkähän hän nyt menisi? Peloissaan ryömi hän kokoon, tehden itsensä niin pieneksi kuin suinkin voi. Mutta nepä jo huomasivatkin hänet ja nauraen astuivat oikopäätä hänen luokseen. "Mikä elävä sinä olet?" kysyi eräs. Sanaakaan sanomatta nousi Leiv ylös ja läimäytti yhtä korvalle, niin että jalat taivasta tapailivat. Mutta samassa toiset kietoutuivat häneen, niin ettei hän päässyt liikahtamaankaan. "Käyppäs nyt nähtäville, mies", sanoi eräs.
Nyt tuli taas Leiv tuntoihinsa. Sillä kun väkivalta oli kysymyksessä, sen hän tiesi, että hän ei silloin yhtään pelännyt. Ja eivätkä ne voi pakottaa sisään menemään, ajatteli hän. Väkivaltaisesti riuhtaistuaan, pääsi hän toisesta irti ja ryntäsi toiseen käsiksi. Siinä syntyi ankara rymäkkä. Pian taas olivat kaikki Leivin niskassa, vaan Leiv puolusti itseään erinomaisesti. Ollen samalla vahvempi ja notkeampi kuin toiset, heitteli hän heitä sinne tänne kun rukkasia. Kansaa kertyi siihen töllistelemään, eivätkä ne voineet käsittää, kuka siellä temmelti. Parhaassa myräkässä pisti eräs Leiville takakampia, joten hän kupsahti maahan. "Kiini nyt pojat ja viedään hänet sisään." Eräs juoksi esiin. Mutta kun hän oli tarttumaisillaan häneen, seisattui hän ja päästi imelän naurun. "Herranen aika, sinäkö se olet", sanoi hän. "Miten sinä olet tuohon joutunut? Nouse toki ylös ja astu sisään, onhan siellä parempi kuin täällä virua. Ethän sinä varmaan muita ihmisiä pelänne, vai mitä?" sanoi hän. Tuo oli Lars. Leiv, tästä niin iloissaan kun tuttavan tapasi, nousi ylös ja vastustamatta meni sisään. Ympärillä seisova väkijoukko uteliaasti seurasi nauraen ja ilvehtien perässä. "Sinuapa otettiin vastaan kuin mahtavata miestä ainakin", sanoi Lars nauraen. Päästiinpä vihdoin tanssitupaan. Siinä Leiv ojentautui täyteen pituuteensa ja katseli suurilla kiiltävillä silmillään väkijoukkoon. Hän oli pisimpiä ja hartiakkaimpia miehiä ja rintakin ojentautui niin mahtavasti esiin rikkirevittyjen vaatteiden alta. Silmät, joista äskeisen tappelun johdosta tuikki synkkä kiilto, olivat ihan mustat; tuuhea tukka aaltoili paksuissa kiehkuroissa olkapäiden tasalla ja veri ohimoilta pakkausi kaikki kasvoille. Vähälläpä oli, jotteivät pelänneet tuota kesytöntä miestä. Silloin eräs kirkasi: "tuohan on Mustan Åsbjörnin poika!" Ja samassa muutkin hänet tunsivat ja vetäytyivät ikäänkuin peläten kauemmaksi, joten Leiv jäi yksin keskelle permantoa seisomaan. Larskaan ei tuota huomannut.
Leiv vaaleni. "Pelkäävätköhän nuo karskit pojat minua?" sanoi hän niin kumajavalla äänellä, jotta ei itsekään sitä tuntenut äänekseen. Eräs joukosta sanoi siihen: "niin, — eiväthän kaikki liene niin tappelun haluisia kuin Åsbjörnin poika, joka siekailematta rupee mellastamaan heti milloin ihmisiin joutuu ja talon näkee." Tuvan sopessa kuului naurun kiherrystä.
Leivin silmät säihkyivät, suu vapisi. Vanha Haugstadin Janne huomasi tuon, tuli Leivin luo tarjoten ryyppyä. "Asetu", sanoi hän, "elä ole tietävinäsikään. Ja kun kerran olet tullut taloon, Leiv, niin ole tervetullut; ota tästä pikku ryyppy ja tanssi sitten, niinkuin muutkin!" "En juo pisaraakaan", sanoi Leiv, työntäen lasia luotaan, niin että osa maahan läikähti, "enkä vääryyttä tee kellenkään, jos vaan ei minua suututeta. Tanssisin minä kyllä mielelläni, jos täällä vaan suvaittaisi", lisäsi hän samalla kun jotakin hymyn tapaista levisi hänen kasvoillensa. Hän katsahti ympärilleen saadakseen tanssitoveria, vaan kaikki tytöt väistyivät pois, niin kauas kuin voivat. Pojat nauroivat. Leivistä tuntui ikäänkuin veri olisi pakkautunut sydämmeen ja niinkuin hän olisi älynsä ja ymmärryksensä kadottamaisillaan, jos se vaan pääsee kuohumaan. Hän tyyntyi kumminkin. Tyttöjen seassa huomasi hän nekin kaksi, jotka hän näki kirkossa ja joiden kuvat olivat hänen sieluunsa niin painuneet. Ehkäpä ne vaan kainostelevat, ajatteli hän ja astui toisen — suuremman — luo ja pyysi tanssiin. "En välitä, kiitoksia", vastasi tämä, niskaansa pilkallisesti keikahuttaen. Hän meni toisen, tuon sievävartaloisen, tytön luo. Tämä vaaleten vetäytyi poikemmaksi. "En ikinä", sanoi hän. Leiv puri hampaitaan, tarttui lähinnä seisovaan tyttöön ja kiskasi niin, että leningin hihat ratkesivat. Nyt näytti siltä, kuin Leiv olisi järkensä kadottanut, silmät säihkyivät synkästi, korvat humisivat ja vielä kerran kääntyi hän oikealle ja — nyt tuli hän. Viuluniekka soitti, Leiv tanssi, ikäänkuin mieletönnä, tupa vapisi hänen jalkojensa alla, hän tömisytti siltapalkkia, niin että naiset kirkuivat; näytti siltä kuin hän olisi ilmassa liehunut, ei kukaan ollut nähnyt semmoista tanssia. Tanssinsa lopussa huomasi hän tanssittaneensa Dalen Alfhildia.
Siinä näytti Alfhild niin kauniilta, jotta hän ei unissaankaan ollut semmoisesta uneksinut. Kuumana ja aaltoilevin rinnoin seisoi hän tuolla, niin että liinapaidan solet kalisivat. Posket loistivat puhenneen ruusun tavoin ja silmät olivat kirkkaat ja puhtaat kuin viattomalla lapsella. Hän katsoi niin lämpimästi ja hurmaavasti Leiviä, jotta hänestä tuntui kuin autuaallinen valovirta olisi häntä lämmittänyt. Hän otti Alfhildin vapisevasta kädestä kiinni ja sanoi: "Kiitos tanssista, Alfhild!" ja sitä katsetta, jonka hän sai Alfhildilta ei hän sitte enään koskaan unhottanut.
Hän meni ulos hurmaantuneena, huumaantuneena, ihan mielettömänä, vaan kumminkin niin sanomattoman onnellisena; hän riensi metsään saadakseen hengittää ilmaa, vaan sielläkin Alfhild kuvitteli hänen mielessään. Metsä niin viehättävästi humisi; kuuset ja hongat seisten synkkinä vienosti taivuttivat latvojaan, purot monimutkaisesti loristen luikertelivat ja taivas kietoutui ylt'yleensä hopeanharmaaseen vaippaan. Leiv luuli olevansa lumousmaailmassa ja kuulevinansa vedenneidon hurmaavia säveleitä, ja niin oli hän vajoutunut haltioihinsa, ett'eivät kivetkään ihmisiksi muuttuneina olisi saaneet heräämään häntä näistä kuvitteluista.
Mutta kohta loppuivat tanssit Haugstadissa. Leivin lähdettyä, Alfhild jäi alakuloiseksi; häntä ei mikään huvittanut, ei — tanssikaan. Tuntui niin tyhjältä, niin kolkolta. Kaikki näyttivät niin heikoilta, niin pieniltä. Hän halusi kotiin. Pyydettiin, rukoiltiin; ei auttanut. Mitään eivät vaikuttaneet Björn Haugstadin ja Knut Åsenin imarrukset; hän tuskin otti niitä korviinsakaan. Viuluniekkakin koki panna parastaan laskemalla jos jonkinlaisia liurutuksia viulustaan, mutta ei tämäkään auttanut. Hän läksi, ja useimmat seurasivat hänen esimerkkiään. Mutta Alfhildia ei koko yönä nukuttanut, hän vaan uneksi tuosta rotevasta, mustasilmäisestä pojasta. Hän ei muistanut, että tuo oli kaikilta ylenkatsottu; hän vaan kuvitteli yhä mielessään verratonta nuorukaista. Ja päivän sarastaessa sanoi hän itsekseen: "Jumalan kiitos, nyt tiedän, ketä rakastan!" Näissä ajatuksissaan nukahti hän lemmettären suloiseen helmaan, uneksien tulevasta kihlauksestaan Leivin kanssa.
Herättyään mietti hän untaan ja samassa muisti hän sen, mitä oli kerrottu Leivin sukuperästä ja hänen isästään. Kylmä väre kävi läpi hänen ruumiinsa; tultuaan tupaan ja nähtyään isänsä ja äitinsä, nuo hänelle niin rakkaat vanhempansa, tuntui hänen sydäntään ahdistavan öiset unelmansa Leivistä. Mutta illemmalla vaipui hän vielä syvemmälle entisiin mietteisiinsä. Hänestä oli yhdentekevää, olipa Leivin kaltainen poika mitä syntyperää tahansa. Tosin isä ja äiti ensin kyllä voimiensa mukaan sitä vastustaisivat, vaan vihdoin kumminkin siihen suostuisivat. "Leiv on oleva minun!" ajatteli hän ja tuli niin iloiseksi, jotta oli innostuksissaan särkeä kaikki hänen eteensä sattuneet astiat. "Eiköhän olisi parasta, jos menisit maata", sanoi hänen äitinsä.
Seuraavana aamuna nuo samat synkät epäilykset häntä häiritsivät. Mitäpä siitä, vaikkapa isä ja äiti suostuisivatkin, vaan ihmiset, mitähän ne siitä sanoisivat? Mitähän siitä tuumaisivat Haugstadissa, ja Åsenissa y.m.? Koko päivän rasittivat taas nämä ajatukset niin, että hänen päänsä kävi ihan sekavaksi, eikä hän edes mihinkään työhön pystynyt. Mutta illalla läksivät ajatukset taasen tavallista rataansa vierimään. "En kysy kansan mieltä", ajatteli hän. "Puhukoon kansa mitä hyvänsä; minusta on se ihan yhdentekevää." Ja karkoittaen muut ajatukset mielestään, ajatteli hän ainoastaan Leiviä — ainoastaan Leiviä.
Pihalta kuului koiran haukuntaa. "Kukahan siellä lienee", ajatteli hän hiipien ulos. Sydän sykähteli levottomasti. Tultuaan ulos, huomasi hän koiran, koppelinsa edustalla seisten, haukkuvan, aivankuin pääpaholaista olisi karkoittaa tahtonut. Uteliaisuudesta ja pelosta hämmentyneenä sanoi hän, mennen lähemmäksi: "hiljaa Odin." Jo tuli Lars esiin. "Hyvää iltaa", sanoi hän; "tulin tänne tervehtimään ja sanomaan, että tuolla alhaalla odottaa eräs sinua tuon vanhan hongan juurella. Olisit paha, jos et tulisi." Samassa lippasi hän tiehensä, ja Odin haukkuen perässä. Tähän osui äitikin. "Kelle se koira semmoista ulinaa pitää?" sanoi hän. "Ilman aikojaan näkyy huiskuttelevan." — "Niin, kulkihan tästä eräs ohitse." — "Kukahan se lienee ollut?" — "Niin, kuka lienee", vastasi Alfhild. — "Katso että viet koiran mukanasi sisään." — "Hyvä on." — "Mitä sinä täällä vielä tollotat?" — "Ovatko vuohet olleet tänään ulkona?" — "Ovat, mitä sitten?" — "Ovatko ne jo kaikki kotona?" — "Ovat, luullakseni. Miksi sitä kysyt?" — "Se mies sanoi tuolla metsänreunalla nähneensä kaksi vuohta." — "Vai niin, mene sitten katsomaan, onko ne meidän. Kenties siellä on se Wiklo, sehän se on niin paha muista eksymään. Mene paikalla!" — "Kyllä, kyllä." Alfhild meni, itsekin menemistänsä ihmetellen.