* * * * *

Leiv seisoi hongan juurella odotellen. Ei koskaan ollut hän elämässään niin pelännyt, kuin nyt.. "Se oli ihan ajattelematonta, että menin ensinkään tuonne Haugstadiin, mutta menettelyni siellä oli ihan mieletöntä", ajatteli hän.

Hän oli liian paljon uskaltanut. Nyt kenties Alfhild istuu kotonaan ja nauraa hänelle. Nauraa ja kertoo jokaiselle, miten rutihullu tuon Mustaa Åsbjörnin poika on, häntä mielitellessään. Hän puri hampaitaan ja hänestä tuntui ikäänkuin kylmä terässäilä olisi hänen rintaansa repinyt. Hän koetti tyyntyä. Metsän läpi juoksevasta purosesta kuului hiljainen lirinä. Noiden kimmahtavien puiden latvat nuokkuivat tuulessa, ja suuret, rumat pilvenhattarat peittivät taivaan ylt'yleensä. Miten vaihtelevat näky! Milloin nuo hattarat erosivat toisistaan, pienenivät, milloin taas suurenivat muodostaen hirmuisia jättiläisiä. Kas! tuollakin ihan kartanon kohdalla leijaili kolmipäinen, paksu hirviö; ja tuolla, vähä tuonempana, kulki kolme miestä soutaen, ja tässä ihan tuon hongan kohdalla, laukkaa satuloittu hevonen. Hyvä Jumala! — jos ei Alfhild nyt tulisi, niin varmaankin hän koettaisi tänä yönä ratsastaa tuolla ripeällä hattarahevosella… Sekavina ajatukset risteilivät hänen aivoissaan kuni pilvet tuolla taivaalla. "Lienee ehkä parasta, että lähden", tuumi hän päättävästi potkaisten edessään olevaa kiveä jalallaan. Hän kuunteli. Mitä, kuuluikohan tuolta askeleita? — Ihan varmaan sieltä kuului askeleita, niin kepeitä kuin vieno pääskyn siivenlyönti ilmassa. — Kaikki oli niin hiljaista, — ei ilmakaan värähtänyt. — Niin — kyllä se oli hän. — Hän tuli siis kumminkin! "Jospa nyt sydän teräksestä olisi", huoahti Leiv, ojentautuen täyteen pituuteensa, vaan kumminkaan ei hän koskaan ennen ollut tuntenut itseänsä niin pieneksi kuin nyt.

Hän tuli käyden niin kepeästi ja hiljaa, tuon tuostakin ympärilleen pälyen ja silloin tällöin seisahtuen kuuntelemaan. Leiv oli vähällä pötkiä tiehensä, vaan kumminkin rohkasi luontonsa ja astui esiin. "Hyvää iltaa", lausui hän kovalla ja änkkäävällä äänellä. "Jumala antakoon", vastasi Alfhild. "Olitpa kiltti, kun tulit", sanoi Leiv, "minä… minä tahtoisin puhua kanssasi… vielä kerran." Tähän ei Alfhild osannut mitään vastata. "Mutta ensin pitää sinun luvata minulle eräs asia." — "No mikä?" — "Että et hämmästyisi… ja et pitäisi… etkä puhuisi mistään." — "Siinähän oli kolme asiaa yhden siasta", ajatteli Alfhild itsekseen, sekä lupasi täyttää hänen pyyntönsä. Alfhildin sydän säpsähteli niin kummallisesti ja tuntui siltä kuin koko ruumis olisi värissyt osaksi pelon osaksi epätietoisuuden vaikutuksesta. Mitä tahtoi hän? Hän kyllä sen tiesi, mutta kun se tuli niin äkisti. Hyvä Jumala, kyllä hän mielellään myöntyisi! Vaan kansa? — Hän katsoi salavihkaa Leivin silmiin. Niin vahva ja uljas, miehevä mies. Seisoessaan tuossa laskeuvan auringon heikossa hohteesta näytti hän niin suurelta ja komealta, ja kun kuu pilvien lomassa heitti hopeasäteitään hänen päällensä, säihkyivät hänen mustat, suuret silmänsä niin hurmaavasti, jotta Alfhild ei voinut muuta kuin ihmetellen katsella Leiviä; puolisoa tuommoiselle miehelle ei varmaan löytyisi koko maailmassa. "Jos hän tietäisi, miten minä hänestä pidän", — ajatteli Alfhild, "ei suinkaan noin kainostelisi!" — Mutta kansa!

"Aijoin sanoa sinulle kummallisia asioita", sanoi Leiv, "ja ehkä sinä pitänet minua pöllöpäänä, jos sanon. Mutta olkoon menneeksi, minä sen kumminkin nyt sinulle sanon, katsoppa sitä miltä kannalta tahansa." — Jokohan tuo nyt sen sanoo, ajatteli Alfhild nytkähtäen tuolla pähkinäpuun haarakkeella, jonne hän oli istautunut. Leiv alkoi taas kertoa, mutta raskaasti ja väräjävästi. Hän kertoi hitaasti ja katkonaisesti, että… hän on aikonut… ja päättänyt… tuota… matkustaa Amerikkaan. Alfhild muuttui ihan kalman kalpeaksi. "Amerikkaanko?" — "Niin, Amerikkaan." Täällä kotona on niin tukala olo, kun kansa on niin tylyä, pitäen häntä 'uuspeilinä' koko miestä; ja kun kaikki karttavat häntä, kuin suurta pahantekijää. Tähän kaikkeen oli hän jo kyllästynyt. Hän kun tahtoo elää niinkuin muutkin, niin on hän päättänyt matkustaa pois. Ei veripisaraakaan ollut Alfhildin poskilla, "Amerikkahan on hyvin kaukana", sanoi hän. Niin, kyllä se tosin on kaukana, vaan… hän älköön luulko, että hän mielellään matkustaisi, kaikkein vähemmin nyt… mutta nyt juuri pitääkin hänen matkustaa pois, ja eihän tuo matka liene pitempi, kuin mitä menee matkan edestakasin kulkemiseen… ja jos hänen mielensä mukaan kaikki hyvin onnistuu, niin aikoo hän muutamien vuosien kuluttua palata taas takaisin ja asettautna tänne kotitienoille. Tähän hän keskeytti puheensa ja tarkastellen sen vaikutusta, alkoi hän uudestaan. Hän tahtoi matkustaa pois ansaitsemaan rahaa; ja oppimaan hyviä tapoja; hän tahtoi palata kotiinsa parempana, niin että hän voisi elää sitte yhtä arvokkaana kuin muutkin. Nyt vasta Alfhild häntä ymmärsi, ja hän katsoi Leiviin semmoisella ilolla ja myötätuntoisuudella, jotta tämä siitä lumoutui. "Takasin palattuani olen minä parempi mies", sanoi hän, "kuin kukaan tässä pitäjässä, ja kun he huomaavat miten minulla on taskut täynnä rahaa, silloin olet havaitseva, että ne unhoittavat sen, että… että…; silloin kaikki tekeytyvät ystävikseni; kaikki kutsuvat minua kunnon mieheksi ja oivalliseksi mieheksi… ja vaikkapa kävisi toisin kuin ajattelen, niin kumminkin minä elän sitte omassa talossani, niinkuin muutkin kyläläiset." Alfhild tuli tästä hyvin iloiseksi. "Sepä oli erittäin hyvin ajateltu", tuumi tähän Alfhild. Nyt hänen ei tarvitse kylän juoruja pelätä. Kun hän sitten tulee takasin kotitienoilleen, saa hän sitten Leivin ja kaikki heitä sitte myötätuntoisuudella kunnioittavat. "Tuo on hyvä tuuma", sanoi hän kuuluvasti, mutta tätä hän sitten häpesi niin, että hän kääntyi pois päin ja piteli kiini pähkinäpuun haarakkeesta.

Leiv häpesi myöskin tätä hänen mielestään suurta kiitosta; hän sekaantui ajatuksissaan eikä tiennyt miten hänen olisi alottaminen. Viimein Alfhild tämän huomasi. "Kuinka kauan sinä viivyt Amerikassa?" sanoi hän. "Noh, jos neljässä vuodessa olen siksi miehistynyt, jotta voin ruveta talon isännäksi, niin sitte minä palajan… jos minua vaan elähdyttää eräs toivo. Tästä toivosta riippuu minun onneni; jos se pettää, niin ei minua enää kukaan näillä mailla näe." "Oh! nyt sen varmaankin saa kuulla", ajatteli Alfhild vavisten uudestaan tuon selittämättömän tunteen vaikutuksesta. Leiv jatkoi syvään huoahtaen: "Ja tämä kaikki riippuu sinusta, Alfhild." —

Alfhild ei saanut sanaakaan suustansa, rinta vaan kohoili niin rauhattomasti. Leiv jatkoi kiireesti ja hapuellen ikäänkuin väärinkäsitystä välttääkseen. " Tätä, ainoastaan tätä varten minä sinua tänne tänä iltana pyysin. Sen illan jälkeen ei minulla ole ollut yhtään lepoa; sinä olet aina ollut minun mielessäni, joten en voinut muuta kuin tulla tänne. Sinun tähtesihän minä innostuin Amerikkaankin menemään; sillä sen täytyy onnistua, jos… Mutta sinä et saa hämmästyä siitä, mitä minä sinulta kysyn." "En"… "Jos minä nyt neljän vuoden kuluttua palajan takaisin, sinä varmaankin silloin jo olisit… naimisissa?" "En", sanoi Alfhild. "Eli ainakin kihloissa?" jatkoi Leiv väräjävällä äänellä. "En kihloissakaan", kuiskasi Alfhild. "Jumala sinua siunatkoon, tyttöni, voitko sinä luvata sen minulle?" pyyteli Leiv niin liikutuksissaan, jotta kyyneleet silmistä herahtelivat. "Ihan varmaan minä voin sen luvata", vastasi Alfhild. Hän tuli lähemmäksi ja oli niin pinnistyksissään, ikäänkuin henki olisi ollut kysymyksessä: "Ja jos minä sitte kysyisin sitä, mitä nyt en uskalla, luuletko silloin voivasi, tuota… luulisitko voivasi heittää minut luotasi?" sanoi Leiv tarttuen häntä käteen. Alfhild taivutti päänsä hänen rintaansa vastaan ja kuiskasi: "En." "Saanko minä siis luottaa siihen?" sanoi hän rukoillen. Alfhild tunsi hyvin, miten hänen kätensä vapisivat ja vastasi: "Saat" niin vienosti ja lämpimästi kuin suinkin voi. "Sitte ijäisesti siunatkoon Jumala sinua, joka minun onnettoman raukan teet nyt niin onnelliseksi!" sanoi hän. "Tästä päivästä olen minä etevin mies koko pitäjässä ja neljän vuoden kuluttua täytyy se muidenkin tunnustaa. Koko tuleva elämäni on sinua kiittävä tästä illasta. Hyvästi, Alfhild!" — "Hyvästi!"

Näin he erosivat toisistaan; Alfhild meni epäselvästi, iloisesti uneksien kotiinsa; mutta Leiv riensi yli mäkien ja harjanteiden niin ylpeänä, niin mahtavana, kuin koko avara maailma olisi ollut hänen vallassaan.

* * * * *

Seuraavana päivänä pyysi Leiv matkarahoja Amerikkaan isältään. Tämä vihlasi syvästi vanhan Åsbjörnin mieltä. Hän oli luullut poikansa hänestä pitävän; mutta että hän voisi ikävystyä kodin yksitoikkoisuuteen, sitä ei ukko ollut osannut arvatakaan, ja tämä hänen mieltänsä niin pahoitti. Sillä kertaa ei hän voinut siihen mitään vastata, vaan meni töihinsä ja harkitsi tätä asiaa koko päivän. Illalla kun he istuivat yksin pirtissä, alkoi ukko: