"Sinä olet siis jo tuskastanut Hegglidissä oloon?" "Enpähän tuotakaan juuri voi sanoa." "Ei tämä Hegglid ihan huonoimpia taloja ole." "Ei, — eipä siltä!" "Se on nyt paljo parempi kuin ostaissani." "Kyllä minä sen uskon." "Ja… vähä rahaa seuraa mukana, jos totta puhun." "Rahaako?" "Niin, ei paljon; mutta kumminkin sen verran, jotta pääsee alkuun ensimmäisenä vuotena — ja ehkäpä toisenakin." "Kyllä se on hyvä, mutta minun tekee mieleni Amerikkaan, ainakin muutamiksi vuosiksi." — Pitkä vaitiolo. — "Minäkin alan heikontua ja ikä painaa hartioillani, Leiv." "Kyllä sinä vielä jonkun aikaa kestät." — "Hm. Kyllä se on niin ja näin… ei muita kuin kaikki vieraita talossa, — ja vanha mies…" "Tulenhan minä takasin, isä." "Ei sielläkään kultaa puupuikolla vuolla." — "Vaikkapa ei, mutta minun täytyy päästä matkalle, isä; kieltelemiset eivät yhtään auta." Nyt katsoi Åsbjörn poikaansa kauan ja vakavasti. Varmaankin tässä piilee joku salaisuus, ajatteli hän. "Milloinka matkustat?" — "Mitä ennemmin lähden, sitä pikemmin joudun takasin." — "Niin, niin", huokaili vanhus. —
Kahdeksan päivää tämän jälkeen lähti Hegglidin talosta pieni kuorma, joka rytisten kulki läpi laakson kaupunkia kohden. Rattailla oli sininen, punakansinen arkku, lipas ja iso tynnyri; pyssy ja pari suksia olivat saaneet sijansa kuorman toisella äärellä. Hevonen vetää retuutti kuormaa edellä, Åsbjörn ja Leiv kulkivat ääneti perässä.
Leiv näytti niin alakuloiselta, jotta Åsbjörn oli vähän hänen tähtensä peloissaan. Hän aikoi kysyä Leiviltä syytä siihen; mutta, vaikka hän kääntyi hänen puoleensa sitä kysyäkseen, ei hän kumminkaan viitsinyt. Leiv ajatteli vaan Alfhildia ja synkkää tulevaisuuttansa.
Tuolla läpi lahden halkeaman näkyi Dalin talo ystävällisenä ja houkuttelevana; aurinko loisti täydeltä terältänsä, ja valasi talon ja sen rikkaat viljavainiot kultasateillaan. Tuolla, tuolla sisällä hän istuu, ajatteli Leiv, ja kaipaus oli hänet ihan masentaa. "Nyt minä voisin mennä sinne ja pyytää Alfhildin omakseni", ajatteli hän, "jos minä vaan olisin parempaa sukua." Ja hän katsoi kierosti isäänsä, joka tuossa kulki vitkaan ja allapäin. "Jumala tiennee, miksi minun pitää olla juuri sinun poikasi", ajatteli hän.
Vanhus ei tätä tarkastellut. Hän oli vajoutunut syviin ajatuksiin. Huomattuaan miten poikansa yhäti tähysti kohti Dalea semmoisella surumielisyydellä, jotta kivetkin siitä katseesta olivat tulleet liikutetuiksi, arvasi hän kaikki ja tämä koski syvästi Åsbjörnin sydäntä. Ei mikään täällä maailmassa käy hyvin, ajatteli vanhus. Tyttönsä luota niin kauaksi pois matkustaminen on samaa, kuin jos laskisi vangitun linnun käsistään, tyttöjen muisto siinä asiassa on epävakainen ja häälyväinen, kuni vihurin puuskaukset ahtaassa vuonossa. — Kuta enemmän hän sitä ajatteli, sitä synkemmäksi kävi hänen mielensä. Tarkemmin tätä tuumittuaan tuli hän viimein siihen päätökseen, että poika ei olisi voinut mitenkään paremmin menetellä, kuin täten, ja yhtä selvään hän huomasi, että hän oli kaikkeen syypää. "Ja kaksikymmentä vuotta olen minä tehnyt työtä kuin juhta, sovittaakseni sitä rikostani, jonka kerran tein", ajatteli hän. "Mutta millään en ole voinut sitä sovittaa, en millään; se on juurtunut sukuuni."
Koko tällä kaupunkimatkalla puhuttiin vähän, vaan sitä enemmän ajateltiin. Mutta saavuttuaan kaupunkiin, kun Leiv nousi veneesen mennäkseen laivaan, tarttui vanhus hänen käteensä ja kuiskasi: "Jos tahdot, niin pidän minä häntä silmällä, Leiv — ja anna hänelle tietoja itsestäsi… kun minulle kirjoitat." Leiv katseli hyvin hämmästyneenä isäänsä. "Ja", sanoi Åsbjörn, "pidä ylhäistä isää mielessäsi ja karta syntiä. Ja jos olen väärin tehnyt sinua vastaan… niin — älä muistele niitä siellä… sillä ei kukaan ole siitä tässä elämässä vapaa. Ja nyt — jää hyvästi."
Leiv ihmetteli, ei tiennyt mitä hänen olisi pitänyt vastata; "hyvästi", sanoi hän, "minä teen, mitä sanoit…" Samassa hän tunsi ajatelleensa liian vähän isäänsä. Vene irtautui laiturista, vanha Åsbjörn piiloutui väkijoukkoon, ja sieltä tähysteli hän, kädellään silmiään varjostaen, kunnes poika oli saapunut laivaan, ja kauemmankin hän siellä seisoi. Vasta hämärässä läksi hän pois. "Sinä kaikkein ylhäinen isä", huokasi hän itsekseen, "tosin sinä et suuresti kuulle rukoustani, mutta… ota kumminkin minun poikani suojelukseesi! hän on vielä niin nuori, ja matka hänen edessään niin pitkä."
Koko yössä ei hän voinut nukkua; varhain aamulla meni hän takasin sillalle. Laiva oli jo silloin poissa.
Åsbjörn kauan tuumaili ja aprikoi sitä, tokko hänen poikansa ennen matkalle lähtöänsä oli siitä puhunut Alfhildille; silloin tietäisi hän miksi niin oli käynyt. Ehkä hän olikin kysynyt ja saanut kieltävän vastauksen; se olisi ollut harmittavaa. Sillä tyttöset mielistyvät kernaammin kiiltoon ja loistoon kuin siihen, johon pitäisi. Ehkäpä olikin tyttö myöntynyt; olihan Leiv korea poika, josta muutamat tytöt aina pitivät. Haugstadin tanssiaisista oli hän kuullut puhuttavan, sillä niistä oli kaikkialla puhetta pidetty. Mutta kukapas sitä nyt tietää? Hän päätti ottaa selvän tästä asiasta.
Åsbjörn oli huomannut, että Alfhild häntä aina kirkkomatkalla piti silmällä. Sattuivatpa he eräänä sunnuntaina tapaamaan toisensa kirkkotarhassa.