— Kiitos, isä. Älä nyt seuraa minua, ehkä järjestän asian itse.
Hän sanoi hyvästi pienellä kohteliaalla niiauksella ja katosi.
Nellan palatessa loistokerroksen makuukammioon olivat sekä lähellä asuva lääkäri että tuo erikoistuntija jälleen saapuvilla. Molemmat lääkärit läksivät vuoteen äärestä, kun tyttö astui sisään, ja alkoivat hiljaisella äänellä puhella keskenään ikkunasyvennyksessä.
— Omituinen tapaus, sanoi erikoistuntija.
— Niin, taudin perustuksena on, kuten sanotte, hermostunut luonnonlaatu. Kun sellainen luonnonlaatu ja voimakas ruumiinrakenne vaikuttavat vastakkain, saattavat seuraukset olla sangen omituiset. Katsotteko olevan mitään toivoa, sir Charles?
— Jos olisin nähnyt hänet silloin, kun hän tuli tajuihinsa, olisin sanonut, että toivoa on. Suoraan sanoen, kun yöllä tai oikeammin tänä aamuna läksin täältä, en odottanut tapaavani herttuaa enää elävänä — saatikka sitten täydessä tajussaan ja puhumaan kykenevänä. Kaikkien pelin sääntöjen mukaan pitäisi hänen nyt vallan helposti ja täysin varmasti voittaa häiriö, minkä alaisena hänen olemuksensa on ollut. Mutta sitä en luule hänen tekevän. En luule hänen sitä toivovankaan. Ja lisäksi luulen hänen edelleen olevan itsemurhakiihkon vaikutuksen alaisena. Jos hänellä olisi partaveitsi, viiltäisi hän kaulansa poikki. Teidän tulee koettaa ylläpitää hänen voimiaan. Jos käy tarpeelliseksi, tehkää ruiskutuksia. Pistäydyn katsomassa iltapäivällä. Nyt minun on lähdettävä St. James Palace'en. Ja erikoistuntija kiiruhti pois tehtyään siron kumarruksen ja lausuen muutamia kohteliaan rohkaisevia, nopeita sanoja ruhtinas Aribertille.
Erikoistuntijan mentyä kutsui ruhtinas Aribert toisen lääkärin syrjään luokseen.
— Unohtakaa kaikki muu, tohtori, sanoi hän, ja ajatelkaa vain, että minä olen ihminen ja te samaten. Sanokaa minulle totuus! Kykenettekö pelastamaan hänen ylhäisyytensä? Sanokaa minulle totuus!
— Ei ole mitään totuutta, vastasi tohtori. Tulevaisuus ei ole meidän käsissämme, ruhtinas.
— Mutta toiveita? Onko vai ei? Tohtori katsoi ruhtinas Aribertiin.