— Eugenkö kuolisi? sanoi ruhtinas Aribert omituisella äänellä. Mahdotonta. Hän on itse terveys. Kolmen kuukauden kuluttua hän on naimisissa. Ei, minusta ei koskaan tule muuta kuin kuninkaallinen ylhäisyys, halveksittavin kaikista Jumalan luomista olennoista.
— Entä valtiosalaisuus, josta mainitsitte? Siihen kai kuitenkin sisältyy edesvastuu?
— Eikö mitä, hän sanoi, se on lopussa nyt. Se kuuluu menneisyyteen ja oli vain tapahtuma yksitoikkoisella elämänurallani. Minusta ei koskaan enää tule kreivi Steenbockia.
— Kuka tietää? virkahti Nella. Mutta kesken kaiken, eikö Eugen herttuan ollut määrä saapua tänne tänään? Mr Dimmock kertoi niin.
Kuulkaa! vastasi ruhtinas, nousi seisomaan ja kumartui Nellaa kohden, aion antaa teille luottamukseni. En tiedä miksi, mutta teen sen kumminkin.
— Älkää ilmaisko valtiosalaisuuksia, varoitti Nella ja hymyili.
Mutta juuri sillä hetkellä aukeni huoneen ovi aivan odottamatta.
— Menkää suoraa päätä sisään, sanoi tuima ääni. Se oli Theodore Racksole.
Kaksi miestä astui sisään kantaen paareilla suoraksi kangistunutta ruumista, ja heidän jälessään tuli Racksole. Nella hypähti pystyyn. Racksole tuijotti hämmästyneenä nähdessään tyttärensä.
— En tiennyt sinun olevan täällä sisällä, Nella. — Tännepäin, lisäsi hän kääntyen kantajain puoleen.