— Mitä? huudahti Nella tuijottaen kauhuissaan paareilla lepäävää ruumista. Sehän on mr Dimmock!
— Niin, sanoi hänen isänsä. Hän on kuollut, hän lyhyesti lisäsi. Olisin ilmoittanut hienotunteisemmalla tavalla, jos olisin tiennyt teidän olevan täällä. Anteeksi, ruhtinas. Syntyi äänettömyys.
— Dimmock kuollut! kuiskasi ruhtinas Aribert hiljaa, polvistuen paarien ääreen. Mitä tämä tietää?
— Poika parka kulki juuri neliskulmaisen pihan halki porttikäytävää kohti, kun hän kaatui. Eräs kaupunginlähetti, joka näki hänet, väittää hänen kävelleen hyvin nopeasti. Ensin luulin sitä auringonpistokseksi, mutta sitä se ei ole saattanut olla, vaikka ilma onkin hyvin lämmin. Hänessä on mahtanut olla jonkinlainen sydäntauti. Kuollut hän vain on. Olemme tehneet voitavamme. Olen lähettänyt noutamaan lääkäriä ja poliisia. Luulen, että tässä on toimitettava laillinen tutkimus.
Racksole vaikeni, ja neuvottoman juhlallisen hiljaisuuden vallitessa kaikki katsoivat kuollutta nuorukaista. Hänen kasvonsa olivat hieman jäykät ja silmät ummessa; siinä kaikki, mikä osotti kuolemaa. Häntä olisi saattanut luulla nukkuvaksi.
— Dimmock parka! lausui ruhtinas murtuneella äänellä. — Ja minä kun olin vihoissani siitä, ettei poika ollut vastassani Charing Crossilla!
— Tehkää minulle se palvelus, että kannatte poikaparan huoneustooni, käski hän tehden kantajille liikkeen. Lääkärin pitäisi kohta saapua. Racksole tunsi äkkiä vaistomaisesti tällä hetkellä olevansa pelkästään ravintolanomistaja, jolla on ikävä tapahtuma selitettävänä. Sekunnin murto-osan ajan hän toivoi, ettei koskaan olisi ostanut Grand Babylonia.
Neljännestuntia myöhemmin olivat ruhtinas Aribert, Theodore Racksole, lääkäri ja poliisitarkastaja ruhtinaan vastaanottohuoneessa. He olivat juuri astuneet sisään eteisestä, jossa Reginald Dimmockin maalliset jäännökset lepäsivät.
— No? sanoi Racksole katsahtaen lääkäriin.
Lääkäri oli kookas, poikamaisen näköinen mies, silmät terävät ja ivalliset.