Saattaa asioihin vähemmän perehtyneistä tuntua uskomattomalta, että vieraat sellaisissa seurahuveissa, jotka pidettiin niin suurenmoisessa ja hyvintunnetussa huoneustossa kuin Grand Babylonin kultasalissa, tarvitsivat valppaan silmän valvontaa. Mutta niin kuitenkin oli. Kummallisia asioita ja odottamattomia kasvoja oli keksitty tästä pienestä ikkunasta, ja useampi kuin yksi eurooppalainen salapoliisi oli vartioinut siellä mitä tyydyttävimmillä tuloksilla.
Kello yksitoista Theodore Racksole oli siellä, pahantuulen uhrina, ja tuijotti laiskasti pienestä ristikkoikkunasta. Nella oli hänen seurassaan. He olivat yhdessä harhailleet ravintolan käytävissä, jotka vielä olivat oudot kummallekin, ja vain sattumalta he olivat joutuneet siihen pieneen huoneeseen, joka salli heidän salaa vilkaista mr ja mrs Sampson Levin tanssiaisiin. Lukuunottamatta valoa, joka tuli tanssisalin kynttiläkruunusta, oli pieni huone pimeänä. Nella pilkisti ikkunasta, ja hänen isänsä seisoi takana.
Viulujen säveliä ja sekaista ääntensorinaa kuului hiljaa heidän korviinsa.
— Brr! murisi Racksole. Kirotut iltalehdet! hän lisäsi ilman yhteyttä edellisen kanssa, mutta painokkaasti.
— Olet oikein pahalla tuulella tänä iltana, isä. Mitä iltalehdet sinulle ovat tehneet?
— Ensiksi ne, nuori neitiseni, ovat puhuneet minusta ja toiseksi sinusta ja ne ovat omaksi huvikseen sepittäneet salaperäisiä juttuja. Aiheena niillä tietysti on nuoren Dimmockin kuolema.
— Niin no, isä, et kai sinä koskaan ole odottanutkaan pääseväsi joutumasta sanomalehtiin. Sitäpaitsi sinun on, mitä sanomalehtiin tulee, oltava iloinen, ettet ole New-Yorkissa. Ajattelehan vain, minkä melun rakas vanha "Herald" olisi nostanut sellaisesta pienestä kaupasta kuin sinun eilisiltana tekemäsi.
— Se on totta, myönsi Racksole. Mutta koko New-York tietää sen huomenaamuna kaikissa tapauksissa. Pahinta on, että Babylon on lähtenyt Sveitsiin.
— Miksi?
— En tiedä. Äkillinen kotimaan ikävä, luulen.