Ruhtinasta ihmetytti neiti Racksolen kylmäverisyys, hänen varmat väitteensä ja hänen laajaa kokemustaan todistava ilmeensä.
— Miss Racksole, hän virkkoi, jos suvaitsette minun sanoa, niin en koskaan elämäni aikana ole tavannut teidän kaltaistanne naista. Rohkenenko toivoa osanottoanne — apuanne?
— Minunko apuani? Missä?
— En tiedä. Mutta te voisitte minua auttaa, jos tahtoisitte. Nerokas nainen voittaa aina nerokkaan miehen.
— Ah, virkahti miss Racksole surumielisesti. Neroa minussa ei ole, mutta luulen todellakin, että voisin auttaa teitä.
Mikä hänet sai julkilausumaan tämän väitteen, sitä hän ei olisi kyennyt selittämään itselleenkään. Mutta hän lausui sen ja hän aavisti — hänessä oli sellainen vaistomainen tunne — että se toteutuisi, mutta mitä keinoja käyttämällä, minkä sattuman oikusta, se oli hänelle vielä salaisuus.
— Matkustakaa Berliiniin, hän sanoi. Käsitän, että teidän on se tehtävä, teillä ei ole muuta keinoa. Mitä minuun tulee, niin saamme nähdä. Jotakin tulee tapahtumaan; silloin olen minä läsnä täällä ja isäni myös. Teidän on pidettävä meitä ystävinänne.
Ruhtinas suuteli lähtiessään Nellan kättä ja yksin jäätyään tämä yhä uudelleen suuteli sitä paikkaa, johon hänen huulensa olivat koskenet. Nyt yksinäisyyden rauhassa ajatellessaan asiaa kaikki näytti hänestä kummalliselta, epätodelliselta ja epävarmalta. Olivatko salaliitot todellakin mahdollisia tähän maailman aikaan? Voiko ihmeellisiä asioita todellakin tapahtua Euroopassa? Ja tapahtuiko sellaisia Lontoon ravintoloissa? Hän söi päivällistä yhdessä isänsä kanssa sinä iltana.
— Kuulin ruhtinas Aribertin matkustaneen, sanoi Racksole.
— Niin, myönsi neiti Racksole, virkkamatta mitään keskustelustaan ruhtinaan kanssa.