— Numerot 122 ja 123 ovat toistensa yhteydessä.
— Vai olisivatko ne ehkä numerot 121 ja 122? huomautti pieni nainen nopeasti ja purasi huultaan.
— Suokaa anteeksi. Minun piti juuri sanoa 121 ja 122. Sillä hetkellä Nella piti paroonittaren oikaisua hänen numeroihinsa nähden ihmeellisenä sattumana, mutta paroonittaren mentyä hissillä ylös, tuntui asia hänestä vähän kummalliselta. Ehkäpä paroonitar Zerlinski oli oleskellut ravintolassa ennenkin. Mukavuuden vuoksi pidettiin ravintolan vieraista luetteloa, joka ulottui kolmekymmentä vuotta ajassa taaksepäin. Nella tarkasti sitä, mutta siinä ei ollut Zerlinski-nimeä. Silloin Nella alkoi kuvitella, mikä äkkiä oli välähtänyt hänen aivoissaan paroonittaren näyttäytyessä konttorissa, nimittäin, että paroonittaren kasvonpiirteet tuntuivat tutuilta. Hän ei muistanut ennen nähneensä juuri tuon vanhan naisen kasvoja, mutta samantapaiset kasvot hän jossakin joskus oli nähnyt. Nellan päähän pälkähti katsoa Gothan kalenterista — mantereen siniveristen luettelosta. Mutta siinä ei ollut Zerlinski-nimistä vapaaherrallista sukua. Nella kysyi, missä paroonitar aikoi syödä aamiaisensa, saaden tietää, että pöytä oli varattu hänelle ruokasalissa. Nella asettui istumaan erääseen nurkkaan, puoleksi pylvään varjoon, mistä hän saattoi valvoa kaikkia vieraita ja pitää silmällä kaikkia tulevia ja poistuvia ryhmiä. Kohta näyttäytyi paroonitar mustiin puettuna, pieni pitsiliina hartioilla kesäkuunhelteestä huolimatta, hyvin arvokkaana, hyvin lystikkään näköisenä, lempeä hymy huulilla. Nella tarkasti häntä terävästi. Nainen söi hyvällä ruokahalulla ja ponnisteli kiirehtimättä, mutta myöskin viivyttelemättä valtavan ruokalistan läpi. Nella huomasi hänellä olevan kauniit, valkeat hampaat. Sitten tapahtui jotakin merkillistä. Kermatötterö tarjottiin paroonittarelle jälkiruokana, ja kummakseen Nella näki tuon pienen naisen katkaisevan kärjen ja lusikalla kaikessa hiljaisuudessa sen sisästä ottavan jotakin kokoonkäärityn paperin tapaista. Ei kukaan, joka ei haukansilmillä olisi havaintoja tehnyt, olisi huomannut tuossa toimituksessa mitään omituista, ei, yhdeksässäsadassa yhdeksässäkymmenessäyhdeksässä tapauksessa tuhannesta se olisi jäänyt huomaamatta. Mutta paroonittaren onnettomuudeksi tästä tapauksesta juuri tuli tuhannes.
Nella nousi kiireesti ja meni hänen luokseen.
— Pelkään, ettei torttu ollut oikein hyvä, teidän armonne, hän sanoi.
— Kiitos, se on mainio, vastasi paroonitar kylmästi, mutta hänen hymynsä oli kadonnut. Kuka te olette?
Luulin teitä konttorin kirjanpitäjättäreksi.
— Isäni on tämän ravintolan omistaja. Luulin tortussa olleen jotakin siihen kuulumatonta.
Nella katsoi paroonitarta suoraan silmiin. Kokoontaitettu paperilippu, johon hiukan kermaa oli tarttunut, oli vadin reunan alla.
— Ei, kiitoksia, sanoi paroonitar, hymyillen yksinkertaista hymyään.