Nella tunsi vilunväreitä selkäytimessään ja istuutui tuolille. Tuulenhenkäys särkyneestä ikkunasta puhalsi hänen poskeensa. Askeleita kuului käytävästä; ovi aukeni, mutta Nella ei kääntynyt. Hän ei saanut irroitetuksi silmiään miss Spenceristä. Hän kuuli veden pauhaavan silmiensä edessä, menetti tajuntansa ja lyyhistyi lattialle.
X.
MERELLE.
Nellasta tuntui ikäänkuin keinuisi hän herttaisesti isossa kehdossa, joka heilui edestakaisin hitaasti ja samalla uskomattoman varovasti. Sitten kummallisia värejä uiskenteli hänen silmissään, hänen silmänluomensa värisivät ja lopulta hän heräsi. Muutaman hetken hänen katseensa harhaili edestakaisin, turhaan pyrkien saamaan selville, missä hän oli. Vähitellen hänen aivonsa, herpoutumistilastaan tointuen, alkoivat erottaa häntä ympäröiviä ilmiöitä. Hän näki olevansa purjealuksen kannella ja aluksen kulkevan. Se oli pieni purjealus ja hänen kokenut silmänsä todisti heti, että se kuului huvipursien korkeimpaan ylimystöön. Kannella näkyi ainoastaan peräsimen ääressä oleva mies; tällä miehellä oli päällään sininen merimiehen takki, mutta takissa ei ollut nimeä eikä alkukirjaimia. Ei ollut mitään nimeä valkeissa hengenpelastusvöissäkään, jotka riippuivat raakapuun köysissä, ja yhtä vähän kiillotetussa purressa, joka riippui korkealla ylähangan taaveteissa. Hän huusi miehelle ja huusi uudelleen heikolla äänellä, mutta perämies ei kiinnittänyt mitään huomiota häneen, vaan jatkoi hiljaista lauluaan ikäänkuin maailmassa ei olisi muuta ollut kuin purjealus, meri, aurinko ja hän itse.
Sitten hänen silmiinsä kuvastuivat sen maan ääripiirteet, josta hän riensi pois, ja hän erotti töintuskin majakan ja ison valkean epäsäännöllisen kuvan, jonka hän tunsi Ostenden Kursaaleniksi, Monte Carlon pelipalatsin loistavaksi kilpailijaksi. Hän oli siis matkalla Ostendesta. Nella pyrki istumaan laivatuolissaan, mutta huomasi olevansa siihen kykenemätön. Heittäen luotaan häntä verhoavan huopapeiton hän havaitsi olevansa sidottu tuoliin leveällä satulavyön kappaleella. Silmänräpäyksessä hän oli tilanteesta selvillä ja valveilla. Hän tiesi, etteivät vaarat vielä olleet ohi; hän tunsi aavistaen, että ne tuskin vielä olivat alullakaan. Hänen veltto tyytyväisyytensä, hänen uneksiva rauhan ja levon tunnelmansa katosivat kokonaan, ja hän terästi mielensä kohdatakseen vakavan ja vaikean aseman vaaroja.
Juuri siinä silmänräpäyksessä tuli kannelle eräs mies. Tulija oli neljänkymmenen vaiheilla, puettu moitteettomaan siniseen pukuun, lipallinen venelakki päässä.
Hän otti kohteliaasti lakin päästään.
— Hyvää huomenta, hän virkkoi. Kaunis auringonnousu, vai kuinka? Sukkela ja hyvin laskettu häpeämättömyys hänen äänensävyssään kävi Nellaan kuin ruoskanisku, hänen ollessaan tuoliin sidottuna.
Te! hän huudahti. Te, mr Thomas Jackson, jos se on teidän nimenne! Irroittakaa minut tästä tuolista, niin puhun teidän kanssanne. Hänen silmänsä säkenöivät hänen puhuessaan ja niistä loistava ylenkatse lisäsi suuresti niiden kauneutta. Mr Thomas Jackson, toiselta nimeltään Jules, Grand Hotel Babylonin entinen hovimestari, piti itseään asiantuntijana, kun oli puhe naiskauneudesta, ja Nella Racksolen näkeminen oli hänelle mieluinen yllätys.
— Mielihyvällä, hän vastasi. Unohdin, että estääkseni teitä putoamasta, olin sitonut teidät tuoliin. Ja tehden nopean liikkeen hän irroitti siteen. Nella nousi seisomaan, vavisten voimakkaasta vihasta ja ylenkatseesta.