"Sinä olet aivan pähkähullu eukko", sanoi Denry.
"Saatanpa olla!" virkkoi äiti. "Kaksi viisasta olisikin liikaa yhdessä perheessä. Mutta tästä mökistä min' en luovu, ja niin kauan kuin jaksan pysyä jaloillani, en rupea maksamaan kenellekään sellaisesta työstä, minkä itse pystyn tekemään paremmin." Äänettömyys. "Eikä sitä asiaa kannata sen enempää ajatella. Ei mua vaan houkutella turkiksilla." Hän lähti levolle. Seuraavana aamuna Denry oli aika nyrpeän näköinen.
"Ei sun tarvitse siinä murjottaa", sanoi äiti.
Mutta hän oli oikeastaan hyvillään pojan nyrpeydestä. Sillä nyrpeys oli merkki siitä, että Denry tunnusti joutuneensa häviölle.
II.
Seuraava kohtaus heidän välillään muodostui merkillisen lyhyeksi. Denry sairastui influensaan. Hän sanoi saaneensa sen luonnollisesti äidiltä.
Hän kävi vuoteeseen ja pysytteli siinä. Äiti hoiteli häntä kaiken päivää ja oikein suuttui koettaessaan turhaan pakottaa häntä syömään. Iltapuoleen Denry heittelehti hurjasti pikku vuoteessaan pikku makuusuojassaan, valitellen hirveätä päänkivistystä. Äiti pysytteli hänen luonaan suurimman osan yötä. Aamulla Denry kävi rauhallisemmaksi. Ei kumpikaan heistä maininnut "lääkäri" sanaa. Äiti vietti päivänsä enimmäkseen yläkerran portaissa. Mutta illan tullen Denry tuli jälleen huonommaksi, ja äiti pysytteli enimmän osan toista yötä hänen vuoteensa vieressä.
Talviaamun koleassa hämärässä Denry mutisi heikolla äänellä:
"Äiti, taitaisi olla parasta lähettää sana."
"Lääkärillekö?" sanoi äiti. Ja salassa hän ajatteli, että olisi todellakin parasta lähettää noutamaan lääkäriä ja että influensa ja vilustuminen mahtoivat sittenkin olla eri asioita.