Tänä syntymäpäivä-aattona Denry oli aikonut houkutella äidin ratkaisevaan tekoon, voittaa hänet pyytämällä, perustaen väitteensä hänen kivulloisuuteensa. Mutta hän kärsi jälleen tappion. Asian laita oli sellainen, ettei rouva Machiniin nähden käynyt kauan käyttäminen houkuttelevaa, hyväilevää puhetapaa. Hän ei ollut suostutteleva itse eikä myöskään altis toisten suostutteluille.
"No", hän sanoi, "jos ansaitset kaksi tuhatta vuodessa, niin voit kuluttaa tai säästää ne oman mielesi mukaan, vaikka parasta sinun olisi säästää. Ei sitä koskaan tiedä ennalta, mitä sattuu tapahtumaan. Toissapäivänäkin sattui muuan mies pudottamaan puoli kruunua viemäriaukkoon tässä vastapäätä."
Denry nauroi.
"Jaa-a!" sanoi äiti, "naura sinä vaan."
"Yksi asia ainakin on selvä", virkkoi Denry, "sinun pitäisi olla vuoteessa. Sinun pitäisi pysyä vuoteessa vähintään pari, kolme päivää."
"Kuka sitten hoitaisi taloa", väitti äiti, "jos minä rupeisin lakanain välissä vetelehtimään?"
"Voithan sinä ottaa tänne Rose Chuddin", sanoi Denry.
"Ehei", tenäsi äiti, "min' en päästä yhtäkään naista pelihtimään talossani, sillä välin kuin itse makaan vuoteessa."
"Sinä tiedät ihan hyvin, että hän on saanut nähdä nälkää miehensä kuolemasta asti; ja koska hän kerran käy siivoamassa, niin miksi et voisi ottaa häntä tänne ja pistää leipäpalaa hänen suuhunsa?"
"Siksi etten huoli hänestä! En hänestä enkä kestään muustakaan. Eihän mikään estä sinua antamasta hänelle osaa kahden tuhannen vuosituloistasi, jos sinua haluttaa. Mutta en käsitä, miksi minun pitäisi antaa hänen kääntää taloani mullin mallin, vaikka olenkin hiukan vilustunut."