"Et olekaan", sanoi Denry voitonriemuisena kuten mies, joka on tuhoamaisillaan vihollisensa. "Etkä sinä pääsekään koskaan voimiisi tässä vanhassa mökkirähjässä."
"Tätä pidettiin pikein hyvänlaatuisena talona, kun isäsi ja minä ensinnä asetuimme tähän. Ja se on pidetty aina kunnossa. Se oli kyllin hyvä isällesi, ja se on kyllin hyvä minullekin. Minua ei haluta ruveta haihattelemaan sinne ja tänne. Mutta muutamat ihmiset alkavat tulla niin isoisiksi. Ja mitä terveyteen tulee, niin naapurin Reuben ukko on yhdeksänkymmenen yhden vuoden vanha. Tahtoisinpa tietää, kuinka monta yhdeksänkymmenvuotiasta asustaa noissa nukkekartanoissa puiston puolella?"
Denry pystyi väittelemään jokaisen muun paitsi äitinsä kanssa. Aina kun hän luuli lopen uuvuttaneensa tämän, äiti kävikin moisella tavalla hänen kimppuunsa ja pyöräytti hänet kumoon. Mutta hän aloitti uudestaan.
"Maksammeko me neljä ja puoli shillinkiä viikossa tästä mökistä vai emmekö?" hän tiedusti.
"Ja olemme aina maksaneet", sanoi rouva Machin. "Tahtoisinpa nähdä isännän korottavan vuokraa", hän lisäsi uhkaavasti ikäänkuin sanoakseen: "Kyllä minä hänet isännöitsisin, jos hän rupeisi korottamaan minun vuokraani!"
"No niin", virkkoi Denry, "täällä me asumme pahaisessa mökkirähjässä, mutta tiedätkö, kuinka paljon minä ansaitsen? Minä ansaitsen kaksi tuhatta puntaa vuodessa. Juuri sen minä ansaitsen."
Toistamiseen hän petti ehdoin tahdoin äitiänsä! Kaupunkiviisikon Yleisen säästöklubin toimitusjohtajana, sen osakkeenenemmistön omistajana, sen täydellisenä itsevaltiaana hän ansaitsi likipitäen neljä tuhatta vuodessa. Miksi ei hän voinut sanoa äidilleen yhtä hyvin neljä kuin kaksi? Vastaus on yksinkertainen: häntä pelotti sanoa neljä. Oli aivan kuin hänen olisi pitänyt punastua äitinsä edessä ollessaan moinen pohatta, sillä äiti oli kuluttanut suurimman osan elämäänsä ankarassa työssä ansaitakseen muutaman shillingin viikossa. Neljä tuhatta tuntui niin, satumaiselta! Ja säästöklubi, jonka hän oli keksinyt silmänräpäyksessä, oli todellakin saavuttanut tarumaisen menestyksen; sillä oli nyt päätoimisto Hanbridgessä ja haaratoimistot neljässä muussa kaupungissa ja kymmenittäin konttoristeja ja keräysasiamiehiä herra Penkethamin johtamina. Se oli kohdannut vastarintaa. Mahtimiehet sanoivat, että Denry ansaitsi väärää rikkautta hyväntekeväisyyden varjolla. Ja joutuakseen ajoissa turvaan Chellin kreivitär oli eronnut virallisesta suojelijatarasemastaan ja lahjoittanut osakkeensa Pirehillin sairaalalle, joka oli perinyt vähintäkään vastustelematta suuret osingot. Denry puolestaan sanoi, ettei hän ollut koskaan aikonut ruveta filantroopiksi eikä halunnut käydä sellaisesta, vaan hänen tarkoituksensa oli rikastua tyydyttämällä muuan tarve, kuten muutkin tekevät, ja ettei kenenkään ollut pakko kuulua hänen säästöklubiinsa. Sitten Merkkitorven palstoille satoi häntä puolustavia kirjeitä klubin tuhansien jäsenten edustajilta, ja Denrystä puhuttiin enemmän kuin yhdestäkään toisesta koko kreivikunnassa. Havaittiin samanlaisia säästöklubeja toimivan monennimisinä useissa Yorkshiren ja Lancashiren suurissa kaupungeissa. Tämä paljastus saattoi Denryn täydelleen entiseen arvoonsa yleisön silmissä, sillä mikä on käytännössä Yorkshiressä ja Lancashiressä, sen täytyy olla oikein Staffordshiressä; mutta se oli silti aika isku Denrylle, jonka täytyi tunnustaa itselleen, ettei hän sittenkään ollut keksinyt säästöklubia. Lopuksi ne sadat kauppiaat, jotka olivat sitoutuneet myöntämään hyvitystä kaksi pennyä shillingiltä (klubin osinkojen ainoa lähde), olivat yrittäneet kapinoida. Denry nujersi heidät perin pohjin uhkaamalla perustaa osuuskauppoja — Kaupunkiviisikossa ei ollut ainoatakaan osuuskauppaa. He tiesivät hänet kyllin hurjanrohkeaksi tekemään sellaista.
Sen koommin ei mikään häirinnyt säästöklubin kehitystä. Denryn merkitys kasvoi aivan hämmästyttävässä määrin. Hänen muulinsa kuoli. Hän ei uskaltanut ostaa oikeata hevosta ja rattaita, koska ei uskaltanut tuottaa sellaisia ajoneuvoja äitinsä puolenviidettä shillingin mökin ovelle. Siksi hän oli turvautunut ajureihin. Ulkonaisessa loisteliaisuudessa ja tuhlaavaisuudessa hän veti kaikin puolin vertoja suurelle Harold Etchesillekin, jota hän oli aikoinaan pelännyt, ja tämän tavoin hänestä oli tullut Llandudnon laiturin kuuluisia kantavieraita. Mutta Etches asui vaimoineen hienossa talossa Bleakridgessä, Denry sitä vastoin eleli äitinsä kera naurettavassa mökissä naurettavan Broughaminkadun varrella. Hänellä oli kokonainen lauma tuttavia ja hän kävi melkoisen usein vieraissa, mutta tätä vieraanvaraisuutta ei käynyt palkitseminen Broughaminkadun varrella. Hänen suuruutensa haihtui savun lailla Broughaminkadulla. Se päättyi äkkiä P. Luukkaan aukion kulmauksessa, minne hän jätti ajurinsa. Hän ei päässyt minnekään äitiinsä nähden. Ellei äiti käynytkään enää ompelemassa, ei tämä johtunut siitä, ettei hän olisi ollut halukas ompelemaan, vaan siitä että entiset asiakkaat olivat lakanneet tilaamasta häntä luokseen. Ja voiko heitä moittia siitä, etteivät he tilanneet kolmen shillingin päiväpalkasta äitiä, jonka nuori poika kieriskeli kullassa? Denry oli koettamistaan koettanut saada äitiä järkiinsä, mutta oli aina joutunut häviölle. Äiti oli liian riippumaton, liian syvästi kiintynyt omiin tapoihinsa; ja hänellä oli luonteessaan enemmän voimaa kuin pojalla. Tietysti Denry olisi voinut erota äidistä ja perustaa oman riittävän upean kodin.
Mutta sitä hän ei tahtonut tehdä.
He olivat todellakin merkillinen pari.