"No, ainakin päästään vialla. Hän on saanut päähänsä rakennuttaa itseään varten hullunkurisen talon Bleakridgeen. Hän näyttää mieluimmin elelevän yksikseen ja on keräillyt kaikenlaisia päähänpistoja, joiden avulla tulee toimeen palvelijoitta ja voi silti asustaa mukavasti."
"Jaa, mutta siinä hän onkin oikeassa!" huokaisi rouva Machin erittäin myötätuntoisesti. Hän näet hoki kerran viikossa, ettei sietänyt kuulla puhuttavankaan palvelijattaresta. "Hän ei siis ole naimisissa?" hän jatkoi.
"Hän kertoi minulle jääneensä leskeksi kolme kertaa, mutta lapsia ei hänellä ole koskaan ollut," selitti Denry.
"Hyvänen aina!" mutisi rouva Machin.
Denry oli ainoa henkilö koko kaupungissa, jonka oli onnistunut tutustua tuohon viiksiniekkaan kolminkertaiseen leskimieheen ja saavuttaa hänen luottamuksensa. Hän oli tupsahtanut Bursley'iin vähääkään varoittamatta, käynyt tapaamassa Denryä (säästöklubin haaratoimistossa) ja sitten matkustanut jälleen tiehensä. Tiedettiin hänen myöhemmin asettuvan vakinaisesti paikkakunnalle. Sitten alkoi tuo ihmeellinen talo kohota hänen Bleakridgessä ostamalleen palstalle. Se oli jätetty Denryn yleisvalvonnan alaiseksi, mutta hänen oli alinomaa alistuttava Lontoosta saapuviin vaihteleviin ja jyrkkiin ohjeisiin. Llandudnon historiallisesta tapahtumasta pitäen oli Denry pysynyt varsin ystävällisissä väleissä Cotterillin perheen kanssa, ja tämän vuoksi oli herra Cotterill saanut osalleen rakennustyön; mutta piirustukset saapuivat Lontoosta. Ja vaikka herra Cecil Wilbraham osoittausi erinomaisen valppaaksi kaikenkaltaisen petkutuksen varalta, koitui urakka kuitenkin varsin tuloisaksi herra Cotterillille, joka jutteli melko lailla tuon talon merkillisyyksistä. Kaupunki arvosteli herra Cecil Wilbrahamin varallisuutta ja tärkeyttä sen seikan perustalla, että niin varakas ja tärkeä henkilö kuin Denry tyytyi toimimaan hänen asiamiehenään. Mutta olivathan Wilbrahamit olleet Bursleyn tienoon mahtimiehiä jo monen miespolven ajan, aina siihen asti kuin seitsenkymmenluvun lopulla sattui tuo vararikko, joka kukisti koko Wilbrahamin suvun. Kaupunki oikein janosi päästä näkemään nuo suunnattomat viikset ja tuon kunnallisen silmän. Denryn ohella oli vain yksi henkilö nähnyt tämän hullun miehen, ja se henkilö oli Nellie Cotterill, joka oli käynyt Denryn seurassa tarkastamassa puolivalmista taloa eräänä sunnuntai-aamuna, jolloin mielipuoli oli yllättänyt heidät näyttämöllä ja hetken perästä taasen kadonnut. Talon rakentaminen lujitti suuresti Denryn ja Cotterillien välistä ystävyyttä. Silti ei Denry pitänyt herra Cotterillista eikä myöskään luottanut häneen.
Seuraava näytös tässä tapahtumasarjassa oli se, että rouva Machin sai lontoolaiselta toimistolta tiedon, että hänen oli lähdettävä tuosta puolenviidettä shillingin hökkelistä. Hänestä tuntui siltä, että nyt ei oltu enää ainoastaan lähellä Broughaminkadun loppua, vaan koko maailman loppua. Hän oli perin vihoissaan Denrylle, kun tämä ei ollut onnistunut suojelemaan häntä sen paremmin. Denry oli herra Wilbrahamin asiamies, hän keräsi tämän vuokrasaatavat, ja hän oli velvollinen suojelemaan äitiään ikävyyksiltä. Rouva Machinilta ei jäänyt kuitenkaan huomaamatta, että tiedotus teki Denryn merkillisen levottomaksi, ja hän vakuutti äidilleen, ettei herra Wilbraham ollut laisinkaan kuulustellut hänen mielipidettään. Hän kirjoitti Lontooseen kirjeen, jonka äiti allekirjoitti ja jossa tiedustettiin, mistä syystä vanhalle ja nuhteettomalle vuokralaiselle viskattiin moinen typerä tiedotus päin silmiä. Vastauksessa ilmoitettiin, että herra Wilbraham aikoi revityttää talot maahan aloittaen rouva Machinin asunnosta ja rakennuttaa tontit uudelleen.
"Pyh!" sanoi Denry. "Älä sinä vaivaa päätäsi sillä asialla, äiti; kyllä minä sen järjestän. Hän tulee piakkoin tänne katsomaan uutta taloaan — se on jo valmis ja huonekalusto saapuu parhaillaan — ja silloin minä otan asian puheeksi."
Mutta herra Wilbraham ei tullutkaan, epäilemättä siitä syystä, että oli hullu. Sitä vastoin tuli uusia tiedotuksia kummastuttavan tiheään. Rouva Machin vain ojensi ne Denrylle. Ja sitten Denry sai sähkösanoman, joka kertoi herra Wilbrahamin saapuvan uuteen taloonsa sinä iltana ja haluavan tavata Denryn siellä. Onnettomuudeksi tuli samana päivänä iltapostissa, juuri Denryn ollessa toimistossaan, Lontoosta jonkinlainen kaikkein korkein ja viimeinen varoitus rouva Machinille, ja se oli kirjoitettu viralliselle paperille. Se julisti muitta mutkitta, että koska rouva Machin ei ollut mukautunut varempien ilmoitusten vaatimukseen eikä ollut niistä edes tietävinäänkään, häädettäisiin hän nyt lain voimalla ulos kadulle tavaroineen päivineen. Hänelle annettiin vielä neljäkolmatta tuntia armonaikaa. Kunniallista naista ei ole koskaan loukattu siinä määrin kuin nyt rouva Machinia tuolla ilmoituksella. Hänellä oli edessään mahdollisuus joutua majailemaan keskellä Broughaminkatua. Kun Denry palasi kotiin sinä iltana, antoi rouva Machin hänelle "oikein isän hihasta", kuten hoku kuuluu.
Denry myönsi vilpittömästi, että hän oli ihan ymmällään, kuin puusta pudonnut, aivan raivoissaan. Mutta sehän oli vain uusi todistus herra Wilbrahamin hulluudesta. Teetä juotuaan hän arveli, että äidin oli parasta pukeutua parhaisiinsa ja lähteä hänen kerallaan tapaamaan herra Wilbrahamia huomauttaakseen vakavasti — niin, kyllä he saisivat asian järjestetyksi; ja jos herra Wilbraham pysyisi itsepintaisena, niin he ryhtyisivät uhmaamaan herra Wilbrahamia. Denry selitti äidilleen, että englannittaren mökki on hänen linnansa, ettei isännän kätyreillä ole oikeutta tunkeutua sisään väkipakolla ja ettei herra Wilbraham voinut tehdä muuta kuin ruveta riisumaan mökkiä katon harjasta lähtien… Ja häntäpä halutti nähdä herra Wilbrahamin yrittävän sellaista!
Ja niin hylkeennahkavaippa (sillä nyt oli taasen kevät) lähti Denryn seurassa Bleakridgeen.