"No", sanoi Denry, "minä jos kukaan olen tässä kaupungissa omistajan valtuutettu. Ja herra Cotterill on rakentanut tämän vietävän talon. Jos Wilbrahamia olisi haluttanut pitää hökkelinsä vain omana hyvänään, niin ei hänen olisi pitänyt kutsua tänne vieraita. Vai kuinka, Nellie?"
Hän kumartui kaiteen ylitse portaikon kierteessä.
Se huoleton tuttavallisuus, millä hän sanoi "Vai kuinka, Nellie", ja eritoten Nellien välittömän ripeä vastaus herättivät uusia mietteitä rouva Machinin mielessä. Mutta hän ei herkistänyt korviaan eikä hätkähtänyt paikaltaan eikä tehnyt muitakaan niistä akrobaattitempuista, joihin tavallinen varakkaan pojan äiti olisi turvautunut moisissa olosuhteissa. Hänen korvansa eivät edes värisseetkään. Hän virkkoi vain:
"Minusta on somaa, että tämä kaidenuppi on mustaa porsliinia."
"Tässä talossahan on jokainen nuppi mustaa porsliinia", sanoi Denry. "Silloin ei näy koskaan likaa. Mutta jos pälkähtäisi päähän puhdistaa sitä, niin sen voi tehdä kostealla vaatteella yhdessä silmänräpäyksessä."
Nellie seisoi nyt hänen rinnallaan. Nellie oli varttunut Llandudnon retken jälkeen. Hän ei punehtunut yhdestä silmäyksestä. Kun häntä äkkiä puhuteltiin, hän pystyi vastaamaan tuntematta olevansa piinapenkillä. Kykenipä hän sotkeutumatta keskustelemaankin paljoa kauemmin kuin muutamaa vuotta varemmin oli kyennyt hyppäämään nuoraa sotkeutumatta. Hän ei enää kuvitellut, että kadulla kaikki ihmiset tuijottivat häneen koettaen innokkaasti keksiä jotain vikaa hänen käytöksessään. Hän oli joksikin aikaa tuhonnut usean rakastettavan ja verraten viattoman nuoren miehen elämän kieltäytymällä rupeamasta heidän vaimokseen. (Sillä hän oli sievä, ja hänen isänsä oli kaupungin merkkihenkilöitä, vaikkei äiti ollutkaan.) Ja kuitenkin, huolimatta suunnattomasti suurentuneesta kokeneisuudesta ja ihmisluonnon monipuolisen tuntemuksen raskaasta taakasta hänessä oli jotain perin tyttömäistä ja aran veitikkamaista, kun hän nyt seisoi portailla lähellä Denryä odottaen vanhemman sukupolven seuraavan heidän jälkiään. Vanha Nellie ei ollut vielä kuollut hänessä.
Seurue siirtyi yläkertaan.
Ja yläkerta vei merkillisyydessään alakerrastakin voiton. Kummassakin makuusuojassa vuodatti kaksi aluminiumihanaa kuumaa tai kylmää vettä marmorivatiin, ja marmorivadin alla oli likavesijohto. Talossa ei tarvinnut kantaa minnekään pisaraakaan vettä. Vesi saapui käyttäjänsä luokse, ja jokainen huone nieli oman likavetensä. Vuoteet olivat mustasta emaljoidusta raudasta ja varsin kevyet. Lattiat olivat peitetyt linoleumimatolla, siellä ja täällä oli jokunen kangasmatto, jonka voi pudistaa yhdellä kädellä. Seinät olivat maalatut harmaalla emaljivärillä. Rouva Cotterill keksi kaikkinäkevällä silmällään erään seikan, joka oli jäänyt rouva Machinilta huomaamatta. Missään ei ollut ainoatakaan terävää nurkkaa. Jokainen nurkka, jok'ikinen seinän ja lattian tai seinien välinen kulma oli pyöristetty siivoamisen helpottamiseksi. Ja jokaisen seinän, lattian, katon ja muun kiinteän kohdan voi pestä, ja koko kalusto oli maalattu emaljivärillä, joten sen saattoi tuossa tuokiossa pyyhkiä vaatteella tarvitsematta kuluttaa puoltatoista päivää kiillottaakseen sitä kolmella rievulla ja monella tuoksulla. Kylpyhuone oli tarkoin vedenpitävä; sen saattoi huuhdella suihkuletkulla, ja kaasulämmittäjän avulla voi saada loputtoman määrän kuumaa vettä riippumatta yleisestä säiliöstä. Denry näkyi perehtyneen jokaiseen yksityiskohtaan herra Wilbrahamin moninaisissa laitteissa, ja hän selitteli niitä suunnattomasti mieltyneenä.
"Hyvänen aika!" sanoi rouva Machin.
"Hyvänen aika!" sanoi rouva Cotterill (epäilemättä esimerkin voimasta).