"Kyllä vaan", Denry myönsi. "Entä te?"
Joko kysymys tai äänen sävy sai kreivittären helähtämään raikuvaan nauruun. Jokainen taisi nähdä, että Denry oli saanut kreivittären nauramaan oikein hillittömästi. Ja sellaisessa äänilajissa valssi päättyi. Kreivitär nauroi yhä vielä, kun Denry kumarsi kiitokseksi (Ruth Earpin opettamaan tapaan). Hän ei voinut käsittää, miksi kreivitär oli nauranut niin, ellei olettanut itseään hauskemmaksi kuin oli arvellut. Oli miten tahansa, hänkin nauroi, ja nauraen he erosivat. Hän muisti tehneensä räätäliin tehokkaan vaikutuksen (joskaan ei naurua herättäen) tokaisemalla nopeasti kysymyksen "Entä te?" Ja tämä ennalta harkitsematon tokaisu oli vaikuttanut kreivittäreen yhtä voimakkaasti. Kuljettuaan kymmenisen kyynärää Harold Etchesiä ja viitostaan kohti hän tunsi kädessään jotain. Kreivittären viuhka oli yhä vielä hänen sormissaan. Se oli irtautunut vitjoistaan. Hän pisti sen salavihkaa taskuunsa.
VIII.
"Ihan samaa kuin tanssisi minkä naisen kanssa tahansa!" Hän tekaisi tämän valheen vastaukseksi Shillitoen kysymykseen. Se oli kaikkein vähintä, minkä hän saattoi tehdä. Ja jokainen nuorukainen olisi hänen sijassaan sanonut yhtä paljon tai yhtä vähän.
"Mille hän niin nauroi?" tiedusti joku.
"Jaa", virkkoi Denry salaperäisesti, "haluttaisiko tietää?"
"Kas tässä!" sanoi Etches ojentaen viiden punnan seteliä välinpitämättömällä pohattaliikkeellä. Hän oli niitä miehiä, jotka eivät uskalla koskaan poistua pankin lähettyviltä pitämättä seteleitä taskussaan — "sillä eihän sitä koskaan tiedä, mitä milloinkin sattuu."
Denry otti setelin äänettömästi nyökäten. Muutamissa suhteissa hänellä oli hämmästyttävän tarkka vaisto, ja nyt hän saattoi lukea ympärillä seisovain pöyhkeiden herrain kasvoista, että oli muutamassa minuutissa kohonnut mitättömyydestä maineeseen. Hänestä oli tullut suuri mies. Hän ei itsekään tajunnut alun pitäen kuinka suuri, kuinka mainehikas. Mutta hän luki noista silmistä aivan riittävästi tunteakseen sydämensä hehkuvan ja hautoakseen päässään noita kunnianhimoisia unelmia, jotka tilaisuuden sattuessa kiihdyttivät häntä. Hän erosi ryhmästä; hän tarvitsi liikuntoa ja myöskin sitä sielullista yksinäisyyttä, josta voi nauttia astellessaan tungoksessa keskellä melkoista hälinää. Hän havaitsi, että kreivitär tanssi nyt erään valtuusmiehen kanssa ja ettei tällä valtuusmiehellä ollut hansikkaita (mikä oli anteeksiantamaton laiminlyönti valtuusmieheltä). Hän, Denry, oli siis murtanut jään, niin että valtuusmies voi heittäytyä veteen. Hän oli tanssittanut kreivitärtä ja luovuttanut tämän valtuusmiehelle kasvot viehättävää hilpeyttä ilmaisten. Hän tunsi vaistomaisesti Bursleyn ja tiesi joutuvansa puheen aiheeksi. Hän tiesi ainakin joksikin aikaa syrjäyttävänsä yleisestä mielikuvituksesta Jos Curtentynkin, tuon melkein ammatti-"vekkulin" ja porvariston huvittajan. Nyt ei enää hoettaisi: "Oletko kuullut viimeisiä Josista?" Nyt hoettaisiin: "Oletko kuullut nuoresta Machinista, Duncalfin kirjurista?"
Sitten hän kohtasi Ruth Earpin, joka pyrki vastakkaiseen suuntaan kerallaan muuan nuori tyttö, hänen oppilaitaan, josta jokainen tiesi, että hän oli nimeltään Nellie ja että nämä olivat hänen ensimmäiset tanssiaisensa; pieni lapsellinen olento, jolla oli pyytävät kasvot. Denry ei voinut ratkaista, oliko kohdattava Ruthin katse vaiko vältettävä sitä. Ruth ratkaisi asian hymyilemällä hänelle tavalla, joka täytyi ottaa huomioon.
"Aiotteko antaa minulle hyvitystä siitä valssista, jonka löitte laimin?" kysyi Ruth Earp. Hän oli olevinaan harmissaan ja ankara, mutta Denry tiesi sen vain teeskentelyksi. "Vai onko ohjelmanne jo täynnä?" neito lisäsi.