"Viitonen on minun, herra Harold Etches", hän virkkoi itselleen.
Valtuusmiesten suu avautui itsestään sepposen selälleen. Herra Duncalf kalpeni.
"Taitaa olla jo loppumaisillaan, vai kuinka?" sanoi kreivitär yhä tehokkaasti hymyillen. Hän ei tuntenut Denryä. Tuossa asussa tämä olisi voinut käydä ulkomaanministeriön virkailijasta.
"Ei suinkaan se haittaa", sanoi Denry.
Kreivitär taipui, ja hän sulki tuon taivaallisen olennon syliinsä. Sinä iltana kreivittären oli määrä esiintyä kohteliaasti kaikkia ja jokaista kohtaan. Hän ei olisi voinut kieltäytyä jo ensi kerralla. Epäys olisi voinut tyrehdyttää kaikki muut pyynnöt. Sitä paitsi hän huomasi valtuusmiesten kaipaavan alkuvauhtia. Sitä paitsi hän oli nuori, vaikkakin kreivitär, ja jumaloi tanssia.
Niin he antautuivat yhdessä valssiin, sillä välin kuin Bursleyn ritariston kukka tuijotti kuin loihdittuna. Kreivittären viuhka heilahteli käsivarresta riippuen Denryn pukua vastaan varsin häiritsevästi, estäen häntä kohdistamasta huomiotaan jalkoihinsa. Hän tarttui siihen hellävaroen kahdella vapaalla sormella. Sen jälkeen hän suoriutui verraten hyvin. Kerran he saapuivat vaarallisen lähelle jaarlia ja tämän naista; siinä kaikki. Ja sitten tanssi päättyi, juuri kun Denry oli alkanut nauttia siitä hämmästyttävästä ilmiöstä, että hänellä oli kreivitär sylissään.
Kreivitär oli pian havainnut, että hän oli vain poika pahanen.
"Te tanssitte oikein sievästi", hän sanoi tätimäisesti, mutta hymyillen herttaisemmin kuin täti.
"Niinkö?" virkkoi Denry säteillen. Sitten jokin pakotti hänet lisäämään: "Ajatelkaas, minä en ole tanssinut koskaan ennen eläissäni paitsi tanssikoulussa."
"Todellakin!" mutisi kreivitär. "Silloinhan te sieppaatte asian ihan kuin lennosta?"