Denryn huomatessaan Cotterill suoristausi kömpelön karskisti.
"Nuori mies", hän sanoi teeskennellen vanhaa suojelevaa käytöstään, "käykää sisään. Voittehan tekin saada sen tietoonne. Te olette meidän ystäviämme. Käykää sisään ja sulkekaa ovi." Nellieä ei ollut näkösällä. Denry astui sisään ja sulki oven. "Istukaa", sanoi Cotterill.
Ja aivan kuin hän olisi sanonut: "Jaa, sinä olet koko sukkela nuorukainen etkä ole onnistunut niinkään huonosti tässä elämässä; ja palkinnoksi minä aion suoda sinulle etuoikeuden kuulla meidän onnettomuudestamme, joka jostain merkillisestä syystä tuottaa minulle suurempaa kunniaa kuin sinun onnesi sinulle itsellesi, nuori mies."
Ja hän siveli karkeata harmaata partaansa.
"Aion huomenna jättää oikeuteen vararikkoanomukseni", hän sanoi naurahtaen lyhyesti.
"Niinkö!" sanoi Denry, joka ei keksinyt muutakaan sanottavaa. Hänen nimensä ei ollut Capron-Smith.
"Niin; ne eivät jätä minulle muuta keinoa valittavaksi", sanoi herra
Cotterill.
Sitten hän esitti lyhyen historian viimeaikaisista liiketoimistaan tuolle nuorelle miehelle. Ja hän tuntui kuvittelevan sitä jonkinlaiseksi väkiköyden vedoksi velallistensa ja velkojainsa kesken, ollen siinä itse köytenä. Hän tuntui haluavan tehdä tiettäväksi, että hän oli aina parhaansa mukaan koettanut saada suurimman hyödyn suurimmasta määrästä, mutta että nuo visapäiset saamamiehet olivat alituiseen tehneet sen tyhjäksi. Silti ei hän kantanut kaunaa heitä kohtaan. Onni vaihtelee väkiköydenvedossa. Hän koetti uskotella nukkavierun mahtavana, että vararikko kuudenkymmenen korvilla ja yhteiskunnassa, missä ennen on ollut merkkimiehiä, on vain ohimenevä pikkutapaus.
"Kummastuttaako se teitä?" hän kysyi typerästi hymyillen.
Denry käytti tilaisuutta kostaakseen kaikesta siitä suojelevaisuudesta, mihin oli saanut alistua vuosikymmenen ajan.