"Ei!" hän sanoi. "Entä teitä itseänne?"
Herra Cotterill ei potkaissut Denryä talostaan hävyttömänä nuorena tolvanana, hän vain uusi typerän hymynsä.
Denry oli ollut tuokion ajan kummissaan, mutta oli nopeasti toipunut. Cotterillin luhistuminen oli noita tapahtumia, jotka jokainen teräväjärkinen ihminen voi ennustaa, kun ne ovat tapahtuneet. Cotterill oli antautunut rakennuskeinotteluihin, rakentanut ja kiinnittänyt, rakentanut ja kiinnittänyt, myynyt voitolla, myynyt voitotta ja jäänyt itse pitämään monta taloa; hän oli turvautunut vekseleihin, toisiin kiinnityksiin ja kolmansiin kiinnityksiin; ja koska hän oli rakentaja eikä voinut tehdä muuta kuin rakentaa, niin hän oli rakentanut edelleen siitä huolimatta, ettei Bursley ollut laisinkaan innostunut hänen luomuksiinsa. Jos Bursleyn kaupunginpuistossa olisi löydetty rikkaita kultasuonia, olisi Cotterill omistanut kaivosleirin ja kasannut itselleen suunnattoman omaisuuden; mutta onnettomuudeksi ei puistossa löydetty kultasuonia. Ei kukaan tuntenut hänen asemaansa; ei kukaan tunne koskaan rakennuskeinottelijan asemaa. Hän ei tuntenut sitä itsekään. Liikkeellä oli ollut huhuja, mutta ne oli kumottu sopivalla tavalla. Kun hän äskettäin oli evännyt pormestarin kaulakäädyt käteisen rahan puutteessa, oli se selitetty johtuvaksi älykkäisyydestä. Harien kotielämänsä oli aina jatkunut samaan kohtuullisen ylelliseen tapaan. Hän oli aina maksanut leipurille, teurastajalle, räätälille ja ompelijattarelle. Ja nyt hänen oli esitettävä vararikkoanomus, ja huomenna koko kaupunki kertoisi odottaneensa sitä jo vuosikausia.
"Mihin aiotte ryhtyä?" tiedusti Denry ystävällisen uteliaana.
"Niin", sanoi Cotterill, "sehän se tässä onkin kysymyksessä. Minulla on veli rakennusurakoitsijana Torontossa. Häneltä vetelee oikein hyvin; siellä valtameren takana vasta osataankin rakentaa. Kirjoitin hänelle tässä tuonoin, ja hän vastasi paluupostissa — paluupostissa — että hän tarvitsi juuri minun laistani miestä pitämään töitä silmällä. Niin, John alkaa jo käydä vanhaksi. Kuten näette, on minulla siellä mahdollisuuksia."
Ikäänkuin sanoakseen: "Oikeamielisille on aina apu lähellä."
"Juttelen teille näitä, koska olette ikäänkuin perheen ystäviä", hän lisäsi.
Sitten, pitkältä vaiettuaan, hän aloitti toivorikkaasti, hilpeästi, rohkeasti:
"Vielä nytkin selviäisin vallan sievästi, jos saisin vain pari tuhatta käsiini — ja vakuutta minulla on yllin kyllin."
"Eiköhän olisi hiukan myöhäistä?"