Ja tähän merkilliseen lausuntoon päättyi se juttu.
XII LUKU.
Kunnian kukkuloilla.
I.
Denry ei ollut elämässään yhtä säännöllinen kuin Kaupunkiviisikon liikemiehet yleensä; epäilemättä siitä syystä, ettei hän ollutkaan luonnostaan mikään liikemies, vaan seikkailijasielu ja oli vain sattumalta joutunut liikehommaan, joka oli liian hyvä hyljättäväksi. Hänellä oli alituiseen, kuten siellä sanotaan, "hihassaan jotain", mikä aiheutti muutoksia hänen jokapäiväisiin tapoihinsa. Sitä paitsi oli Yleinen Säästöklubi Osakeyhtiö niin automaattinen ja itsestään toimiva, että Denry saattoi vaaratta useasti jättää sen tarkoin opetetun henkilökuntansa huomaan. Tavallisesti hän sentään palasi kotiin teelle kello kuuden korvissa illalla kuten muutkin, ja muiden tavoin hän toi kerallaan Merkkitorven vilkaistakseen siihen teepöydässä.
Niinpä hän saapui eräänä iltapäivänä heinäkuussa odottavan vaimonsa luokse Machin Houseen Bleakridgessä. Ja tämä voi nähdä, että hänen päässään kypsyi parhaillaan jokin aate. Nellie ymmärsi hänet. Hänen avioliittonsa viehättävimpiä ja tyynnyttävimpiä puolia oli juuri se seikka, että Nellie käsitti hänet vaistomaisesti. Äiti ymmärsi hänet tyystin. Mutta tämän ymmärtämys oli ivallista, hiukan pahansuopaa, vieläpä vihamielistäkin, Nellien sitä vastoin typerään rakkauteen pohjautuvaa. Äidin suhtautumisen mukaan Denry oli vikapää, kunnes oli todistanut itsensä viattomaksi. Nellien mukaan hän oli aina oikeassa ja aina sukkela kaikissa toimissaan, kunnes itse sanoi olleensa väärässä ja typerä — eikä aina silloinkaan. Kaikesta huolimatta äiti oli aivan yhtä naurettavan ylpeä hänestä kuin Nelliekin; mutta hän olisi kernaammin heittänyt henkensä mestauslavalla kuin myöntänyt Denryn missään suhteessa eroavan tavallisista pojista. Rouva Machin oli muuttanut Machin Housesta odottamatta huomautusta. Kuvaavaa kyllä hän oli palannut Broughaminkadun varrelle ja vuokrannut sieltä vanhanaikaisen talopahasen, missä ei ollut ainuttakaan sen talon työtä säästävistä laitteista, jonka hänen poikansa oli alkuaan rakennuttanut juuri häntä varten.
Denrystä oli yhä vielä viehättävää istuutua teelle ruokasaliin, tuohon mukavuuksien ihmeyhdistelmään, vastapäätä vaimonsa hymyä, joka kertoi hänelle: 1) että hän oli ihmeellinen; 2) että Nellie itse oli ihastunut elämään; 3) että hän oli ansainnut vaimonsa puolelta erikoisen hellivää huomiota ja myöskin saisi sitä. Mainittuna heinäkuun iltapäivänä tuo hymy kertoi hänelle 4), että hänet oli taasen vallannut jokin aate.
"Kerrassaan merkillistä, kuinka hän osuu aina oikeaan!" mietti Denry.
Nellien uusi kettukoira oli saapunut puutarhasta käyttäen hyväkseen avattua lasiovea ja syönyt osan voisämpylää, ja Denry oli syönyt puolitoista voisämpylää, ennenkuin Nellie, suoristautuen ylpeästi ja työntäen hartiansa taaksepäin (hänelle ominainen liike), arveli sopivaksi mutista:
"No, onko tänään tapahtunut mitään mielenkiintoista?"