"Mitä suvaitsette, herra?"
Silmänräpäyksessä Denry tiesi, mitä oli tulossa. Hän tunsi kipeästi, että oli nyt joutunut ratkaisutilanteeseen ikäänkuin nousuveden yllättämänä. Ja lyhyen tuokion ajan hänestä tuntui siltä, ettei karkeloiminen kreivittären kera, Bursleyn ritariston kukan katsellessa kateellisen ihmetyksen valtaamana, loppujen lopuksi ollutkaan mikään avain elinkautisen menestyksen oveen.
Epäilemättä hän oli harjoittanut vilppiä lähettämällä itselleen kutsun tanssiaisiin. Epäilemättä hän oli harjoittanut vilppiä lähettämällä kutsun räätälilleen ja tanssinopettajattarelleen. Tanssiaisten jälkeisenä päivänä, kesken kaikkea kunniaansa, häntä oli pelottanut kohdata herra Duncalfin katse, sillä olisihan herra Duncalf voinut kysyä häneltä: "Machin, mitä ihmettä te teitte kaupungintalolla eilisiltana — käyttäytyen ikäänkuin olisitte ollut Persian shaahi, Walesin prinssi ja Henry Irving?" Mutta herra Duncalf ei ollut sanonut mitään, eikä herra Duncalfin katse ollut sanonut mitään, ja Denry luuli vaaran jo menneen ohi.
Nyt se ryöpsähti jälleen esiin.
"Kuka teidät kutsui pormestarin tanssiaisiin?" tiedusti herra Duncalf jylisten.
Kas niin, siinä sitä oltiin! Perin tukala kysymys.
"Minä itse, herra", hän tokaisi mutkittelematta. Silkkaa totuutta. Hän ei suoraan sanoen voinut ajatellakaan valhetta.
"Miksi?"
"Arvelin, että te olitte ehkä unohtanut merkitä minun nimeni kutsuluetteloon."
"Ohoo!" Se sanottiin tuikeasti. "Ja varmaankin luulitte myöskin, että olin unohtanut merkitä sen saksiniekan, Shillitoen?"