"Hyvä on", vastasi Denry; ja itselleen hän virkkoi:
"Jotain täytyy osua minun kohdalleni."
Häntä huimasi joutua näin puille paljaille — hän kun oli jo miettinyt sopivaa tilaisuutta päästä hienon ja äskettäin perustetun Hillportin urheiluklubin jäseneksi! Häntä raivostutti, sillä herra Duncalf oli vain purkanut Denryyn suuttumuksen, minkä rouva Codleyn oli hänessä herättänyt. Mutta merkillistä kyllä ei hän tuntenut laisinkaan masentuneisuutta. Ei, hän lauleli ja vihelteli edelleen, vaikkei hänellä ollutkaan muita mahdollisuuksia kuin nähdä nälkää tai elää äitinsä kustannuksella. Hän mittaili katuja komeaan uuteen tapaansa, ja hänen mielessään pyöri ajatus: "Mitä ihmettä voisin tehdä pysyäkseni maineeni tasalla?" Joka tapauksessa hänellä oli koskemattomana viiden punnan seteli, jonka hän oli voittanut Harold Etchesiltä tanssiveikassa.
II.
Elämä on aina sarja yhteensattumuksia. Ei tapahdu mitään, mikä ei juontaisi juurtansa yhteensattumuksista. Kaikki suuret muutokset aiheutuvat yhteensattumuksista. En tahdo sen vuoksi vaieta siitä seikasta, että seuraava muutos Denryn elämänjuoksussa johtui suunnattomasta ja mutkallisesta yhteensattumuksesta. Seuraavana aamuna saapuivat sekä rouva Codleyn että Denry myöhästyneinä jumalanpalvelukseen P. Luukkaan kirkkoon — rouva Codleyn vahingossa ja lihavuutensa vuoksi, Denry tarkoituksellisesti. Denry tuli myöhemmin kuin rouva Codleyn, jonka hän havaitsi odottavan eteisessä. Että rouva Codleyn odotti, se on aivan oleellinen osa tässä yhteensattumuksessa. Rouva Codleyn taas ei olisi odottanut, ellei hänen penkkinsä olisi sijainnut ihan keskellä kirkkoa, lähellä kuoria. Eikä hän myöskään olisi odottanut, jos olisi ollut laiha nainen eikä taipuvainen läähättämään kiireesti käveltyään. Hän odotti osaksi hengähtääkseen, osaksi päästäkseen virren aikana paikalleen huomiota herättämättä. Ellei hän olisi tullut myöhään, ellei hän olisi ollut lihava, ellei hänen paikkansa olisi sijainnut saarnastuolin alla, ellei hänestä olisi tuntunut vastenmieliseltä herättää huomiota, niin hän olisi jo ollut kirkossa eikä Denry olisi joutunut juttelemaan hänen kanssaan kahden kesken.
"Jaa, kyllä te olette aika joukkoa, sen minä sanon!" huomautti rouva
Codleyn, kun Denry kohotti hattuaan.
Hän tarkoitti Duncalf ja kaikkia Duncalfin myrmidoneja. Hän oli yhä vielä läpeensä loukkaantunut. Kirje, jonka hän oli sinä aamuna saanut, oli pannut hänet hätkähtämään. Eikä edes tuon pyhäkön varjo estänyt häntä vihjaamasta asiaan, joka soveltui paremmin maanantai- kuin sunnuntaiaamuksi. Olipa hän jo tuhauttamaisillaan nenäänsäkin.
"Sille minä en mahda mitään!" puolustihe Denry.
"Oh!" jatkoi rouva, "te olette kaikki samaa maata, ja sen minä sanon, herra Machin, että ottaisinpa totta tosiaan vaarin hänen sanoistaan, jos vain tietäisin jonkun toisen, jolle voisin uskoa vuokrien keräämisen. Olen kuullut niin kauheita juttuja vuokrainkerääjistä… Kyllä kai minun täytyy sopia hänen kanssaan."
"No", sanoi Denry, "kyllä minä kokoon edelleenkin teidän vuokranne, jos haluatte."