I LUKU.
Tanssiaiset.
I.
Edward Henry Machin näki ensi kertaa savun toukok. 27:ntenä 1867 Broughaminkadun varrella Bursleyssä, Kaupunkiviisikon vanhimmassa. Broughaminkatu ulottuu P. Luukkaan aukiosta suoraan Shropshire Union kanavaan, ja osittain siihen kuuluu rakennuksia, jotka ovat tunnetut "savipakarin" nimellä (kunnes joutuvat huutokaupalla myytäviksi, jolloin ne vasara miehen kuvauksen mukaan ovat "suurenmoisia saviteostehtaita"), osittain mökkejä, joiden korkein vuokra on puoli viidettä shillinkiä viikossa. Moisessa ympäristössä syntyi muuan merkkihenkilö, leskeksi jääneen äidin ainoa huoli. Äiti ansaitsi oman ja poikansa elannon käsittelemällä "rouvasväen omia aineksia" rouvasväen kotona. Mutta elämänkutsumuksensa ohella rouva Machinilla oli oma erikoisalansa: hänen pesemänään flanelli kutistui vähemmän kuin yhdenkään toisen naisen käsissä koko sillä seudulla, ja hän pystyi pesemään hienoja pitsejä niitä tärvelemättä; niinpä hän saapuikin usein ompelemaan ja jäi pesemään. Verraten apean näköinen vaimo; laiha ja kieltä riittämään! Mutta minä pidin hänestä. Hän säästi joka päivä jonkin verran aikaa nimittämällä poikaansa Edward Henryn asemesta Denryksi.
Ollen vailla älykkäisyyttä ja uutteruutta Denry olisi jäänyt savipakari-työläisen arvoasteelle, ellei olisi kahdentoista ikäisenä päässyt siirtymään kansakoulusta vapaaoppilaaksi yksityislukioon. Tämä voitto johtui enemmän rohkeudesta kuin oppineisuudesta, pikemmin sattumasta kuin aikomuksesta. Toisena tutkintopäivänä hän tuli saapuneeksi tutkintohuoneeseen kymmentä minuuttia ennen iltapäiväkuulustelua. Hän kuljeskeli ympäri huonetta uteliaisuuttaan tyydyttäen ja joutui opettajan pöydän ääreen. Pöydällä sijaitsevaan kaavakkeeseen oli merkitty kokelaiden nimet sekä numerot, jotka kukin oli edellisenä päivänä saanut kussakin aineessa. Hän oli suoriutunut huonosti maantiedossa ja huomasi nimensä kohdalla maantiedon sarekkeessa seitsemäisen; mutta korkein mahdollinen äänimäärä oli kolmekymmentä. Numerot oli kirjoitettu lyijykynällä. Samainen lyijykynä oli pöydällä. Hän tarttui siihen, vilkaisi oveen ja tyhjiin pulpettiriveihin ja kirjoitti sievän kakkosen seitsemäisen eteen; sitten hän tallusteli viattomana tiehensä ja palasi myöhään. Hänen kepposensa olisi pitänyt tulla ilmi — hänen mahdollisuutensa olivat tunnetut vähäisiksi - mutta sepä ei vain tullut ilmi. Tietenkin se oli epärehellinen teko. Niinpä kyllä, mutta silti en myönnä Denryä peräti pahantapaiseksi. Jokainen koulupoika on epärehellinen varttuneiden mittakaavan mukaan. Jos tuntisin rehellisen koulupojan, niin aikaisinpa laskea hopealusikoitani hänen tultuaan suureksi. Kaikki on luvallista koulupoikain ja opettajain kesken.
Tämä loistava teko näytti vaikuttavan ratkaisevasti sekä Denryn elämän juoksuun että hänen luonteeseensa. Hän alkoi vähitellen uskoa voittaneensa mainitun etuoikeuden silkasta ansiosta, olevansa merkillinen poika ja suuriin töihin määrätty. Hänen uudet koulutoverinsa, joiden äitejä Denryn äiti palveli, uskoivat hänet myöskin merkilliseksi pojaksi; mutta herraspoikatapaansa he eivät unohtaneet nimittää häntä "pesuakaksi". Onneksi Denry ei välittänyt moisista.
Hänellä oli paksu nahka, vaalea tukka, kirkkaat silmät ja leveät hartiat, ja hänen mielensä kehittyi päivä päivältä yhä hilpeämmäksi. Koulussa hän ei loistanut, tutkintotuloksen rusohohteinen lupaus jäi täyttämättä; mutta hän ei ollut typerämpi kuin useimmat muutkaan, ja kerran noustuaan hänen käsityksensä omasta itsestään jäi "pysyväisesti kauniiksi". Oli kerrassaan mahdotonta ajatella, että hän rupeisi sotkemaan savea käsillään.
II.
Kun Denry kävi seitsemättätoista, saattoi hänen äitinsä, käsittelemällä puoltatoista kyynärää brysselin-pitsiä, rouva Emeryn kiitollisuuden velkaan. Rouva Emery oli herra Duncalfin sisar. Herra Duncalf oli Bursleyn kaupunginnotario ja asianajaja. Tunnettua on, että kaikki virastot ovat oikeita juonittelun tyyssijoja. Denry Machin erosi koulusta ruvetakseen herra Duncalfin palvelukseen sillä ehdolla, että hänen oli vuoden perästä kyettävä kirjoittamaan pikakirjoitusta sata viisikymmentä sanaa minuutissa. Niihin aikoihin ei keskinkertainen ja virheellinen pikakirjoitus ollut mikään jokapäiväinen ilmiö. Hän täytti (suuremmassa tai vähemmässä määrin ja ehdottomasti vähemmässä kuin suuremmassa) tämän ehdon. Ja usean vuoden ajan hän arveli todenteolla, ettei nyt ollut enää mitään toivomisen varaa. Sitten hän kohtasi kreivittären.
Chellin kreivitär oli syntynyt köyhistä, mutta merkittävistä vanhemmista, ja hän saattoi tarpeen tullen esittää isoisänsä isän isoisän. Hänen äitinsä ansaitsi oman ja tyttärensä toimeentulon sallimalla alhaisempien, mutta varakkaampien ihmisten tyttärien näyttäytyä melkoisen usein seurassaan. Kreivitär kasvatettiin avioliittoa varten. Hänet tähdättiin ja viritettiin osaamaan määrättyyn maaliin määrätyllä hetkellä. Hän onnistui. Hän sai Chellin jaarlin. Hän sai myöskin noin kahdeksan tuhatta hehtaaria Englannissa, suunnilleen viidenneksen Skotlantia, talon Piccadillyssä, seitsemän maakartanoa (Sneyd niihin luettuna), höyrypurren ja puolen miljoonan punnan arvosta Keski-Englannin rautatien osakkeita. Hän oli nuori ja kaunis. Hän oli matkustellut Kiinassa ja julkaissut kirjan Kiinasta. Hän lauloi hyväntekeväisyys-konserteissa ja esiintyi seuranäytännöissä. Hän piirsi luonnon mukaan. Hän oli Lontoon suuremäntiä. Eikä hänellä ollut pienintäkään taipumusta lihavuuteen. Mutta tämä ei tyydyttänyt häntä. Hän oli kunnianhimoinen! Hän halusi käydä vakavasta ihmisestä. Hän halusi päästä vaikuttamaan ihmisten elämään. Hän havaitsi sen neljännesmiljoonan sieluja, jotka muodostavat Kaupunkiviisikon, ainoalaatuiseksi välineeksi tähän päämäärään pyrkiessään, aivan verrattomaksi leluksi. Ja hän päätti liittää nimensä kaikkeen, mikä oli vakavinta Kaupunkiviisikon yhteiskunnallisessa kehityksessä. Sen vuoksi käytettiin noin viisitoista tuhatta puntaa kiillottamaan Sneyd Hallia, joka sijaitsee Kaupunkiviisikon liepeellä, ja jaarli ja kreivitär viettivät siellä neljä kuukautta vuodessa. Sen vuoksi jaarli, lempeä, syrjäisyyttä rakastava mies, suostui kutsuun, kun kaupunginvaltuusto pyysi häntä Bursleyn koristepormestariksi. Sen vuoksi pormestari ja pormestaritar järjestivät suunnattomat iltapäiväkutsut, joissa oli saapuvilla koko porvaristo A:sta Ö:hön. Ja sen vuoksi pormestaritar teki vähää myöhemmin tiettäväksi, että hän aikoi pitää kunnallistanssiaiset. Tanssiaisuutinen kiihdytti Bursleyä enemmän kuin mikään tapahtuma Magna Chartan aikojen jälkeen. Ja kuitenkin olivat varemmatkin pormestarittaret tarjonneet tanssiaisia. Täytynee siis otaksua, että Bursleyssä kunnioitetaan vielä aivan erikoisesti maata, rautatieosakkeita, höyrypursia ja isoisäin isäin isoisiä.