Syntyi todellinen mieltenkuohu, sillä vaikka asia tuntuikin uskomattomalta, oli sitä kuitenkin uskottava. Denry itse ei ollut suinkaan vähimmän hämmästynyt henkilö tuon savisen huoneen tungoksessa. Hänestä tuntui siltä, että joku toinen oli puhunut sellaista, ei hän itse. Mutta kuten aina, milloin hän teki jotain ratkaisevaa, merkillistä ja tehokasta, tuntui teko aiheutuvan jostain salaperäisestä sisäisestä voimasta, jota hän ei voinut hallita.
Tämä erikoinen teko oli eriskummallinen, suunnattoman harvinainen; se oli ehdottomasti vailla ennakkotapausta Kaupunkiviisikonaikakirjoissa. Ja hän, Denry, oli tehnyt sen. Kustannukset olivat mahdottomat, naurettavan ja vaarallisen suuret hänen varoihinsa nähden. Hän ei voinut keksiä mitään järkevää puolustusta sille teolle. Mutta hän oli tehnyt sen. Ja jälleen ihmiset ihmettelivät. Ihmiset olivat ihmetelleet, kun hän johti kreivittären valssiin. Se ei ollut mitään tähän verraten. Mitä! Parraton nuorukainen lahjoittaa taloja — pelkästään hullusta, vaistomaisesta anteliaisuudesta.
Ja ihmiset sanoivat asiaa harkittuaan: "Tietysti, juuri sellaisia se Machin tekee!" Heidän mielestään voi varsin hyvin loogillisesti yhdistää kreivittären tanssittamisen ja talon tai parin heittämisen leski paralle. Ja seuraavana aamuna jokainen mies, joka oli sinä iltana ollut Urheiluklubissa, kysäisi ystäviltään: "Oletteko kuulleet nuoren Machinin viimeistä keksintöä?"
Ja sisäisesti säikähtyneenä omasta harkitsemattomuudestaan Denry sanoi itselleen: "Jaa, kukaan toinen ei olisi koskaan tehnyt sellaista!"
Nyt hän ei ollut pelkästään velikulta; hän oli kaikkien velikultien velikulta.
III LUKU.
Muuttovaunut.
I.
"Hyvää iltaa, neiti Earp", sanoi Denry sulavaan tapaan, minkä hän oli saavuttanut ottamalla tehokkaimpia piirteitä useiden eteväin kansalaisten käytöksestä ja sovittamalla ne yhteen, niin että ne kokonaisuutena katsoen muodostivat Denryn käytöksen.
"Oh! Hyvää iltaa, herra Machin!" sanoi Ruth Earp, joka oli avannut hänelle oven Tudorinkujanteen ja P. Luukkaan aukion kulmauksessa.