Oli heinäkuun iltapäivä. Denryllä oli yllään uusi kesäpuku, jonka kuosi ei todistanut vain nykyistä hyvinvointia, vaan myöskin lujaa uskoa, että hyvinvointia jatkuisi. Mitä Ruthiin tuli, niin tuolla vaatimattoman, mutta hauskan näköisellä tytöllä oli yllään yksinkertainen puku; sinistä palttinaa; ei mitään koristeita. Hänen tukkansa oli tavanmukaisessa harkitussa epäjärjestyksessä; sen uloimmat suortuvat hohtivat välkkyvinä. Hän oli nyt ainakin viidenkolmatta ikäinen, ja hänen katseessaan yhtyi hämmentävällä tavalla perinpohjainen kypsyneisyys perinpohjaiseen vilpittömyyteen. Yhtenä hetkenä oli valmis sanomaan itselleen: "Tuo nainen tuntee ihmisluonnon salaisuuksia enemmän kuin minä opin koskaan tuntemaan." Ja seuraavasi tuokiossa oli valmis sanomaan: "Mikä yksinkertainen pikku olento hän onkaan!" Melkein jokainen mies törmää elämänsä aikana yhteen sellaisten naisten kanssa. Yleiseen puhuen Ruth Earpin käytöstapa oli kova ja taisteluvalmis. Oli ilmeistä, ettei häntä käynyt syyttäminen sukupuolensa tavallisista heikkouksista. Se ilahdutti Denryä. Nopeaälyisenä nuorukaisena, hän oli tajunnut kaikki käsillä olevan tehtävänsä vaarat ja suunnitellut tarpeelliset varokeinot.
"Saanko käydä sisään tuokioksi?" hän kysyi virallisella äänellä. Tuossa äänessä ei ollut vihjaustakaan siihen seikkaan, että tyttö kerran oli myöntänyt hänelle illallistanssin.
"Tehkää niin hyvin", sanoi Ruth.
Palttinahameet suhahtivat miellyttävästi lehahtaen, kun neito kääntyi astuakseen hänen edellään käytävää pitkin. Mutta hän ei välittänyt siitä. Oikeammin sanoen; hän karaisi helposti mielensä sitä vastaan.
Ruth opasti hänet isoon huoneeseen, jota käytettiin tanssiopistona — alastomaan saliin, missä Denryn omille kömpelöille jäsenille oli puoltatoista, vuotta varemmin opetettu sulavuuden ja rytmin alkeita. Neito asusti peräpuolella erästä rakennusta, jonka etuosan muodosti tyhjä myymälä. Myymälän oli vuokrannut hänen isänsä, joka oli siinä tehnyt yhden lukuisista vararikoistaan; minkä jälkeen ahneet saamamiehet olivat anastaneet hänen varastonsa viimeisiä uutuuksia, ja herra Earp oli muuttanut Birminghamiin, missä hän keikkui jälleen vararikon vaiheilla. Ruth oli jäänyt yksikseen ja suojattomaksi hoitamaan melkoista määrää talousvälineitä, jotka olivat kuuluneet hänen äidilleen. (Kaikkien ammatti-vararikkolaisten tavoin oli herra Earpilläkin aina ollut omaisuutta, joka ei kuulunut hänelle, kuten hän saattoi todistaa velkojilleen.) Yleinen mielipide oli hyväksynyt Ruthin päätöksen jäädä kotikaupunkiin omalle vastuulleen ja vuokrata osan taloa, jotta ei menettäisi toiminta-alaansa tanssinopettajattarena. Yleinen mielipide sanoi, että "olisi ollut järjetöntä pysytellä moisen isä-hulttion hännässä."
"Siitä on jo pitkä aika, kun me viimeksi tapasimme", huomautti Ruth varsin miellyttävästi, kun he istuutuivat.
Niin olikin. Illallistanssin tuttavallinen hurmio ei ollut koskaan toistunut. Denry oli ollut niin tavattoman uuttera raivatessaan itselleen uraa ja pyrkiessään täysipitoiseksi klubimieheksi, ettei ollut ennättänyt kiinnittää sydämeensä sitä huomiota, minkä se ansaitsi hänen ikäänsä nähden.
"Niin, eikö olekin?" Denry vastasi.
Sitten syntyi äänettömyys, ja molemmat antoivat katseensa harhailla tuossa vieraanvarattomassa ja perin puisevassa huoneessa. Nyt oli sopiva hetki Denryn toteuttaa ennalta laadittu suunnitelmansa kaikessa hurjassa yksinkertaisuudessaan. Hän teki niin.
"Olen tullut tiedustamaan vuokraa, neiti Earp", hän sanoi ja pakottausi katsomaan neitoa silmiin.