"Vuokraako?" huudahti Ruth, ikäänkuin ei olisi koskaan elämässään kuullut sellaisesta asiasta kuin vuokrasta, ikäänkuin kesäkuun 24 (jo aikoja sitten ohitse) olisi tavallinen päivä kuten kaikki muutkin.
"Niin", sanoi Denry.
"Mitä vuokraa?" kysyi Ruth, ikäänkuin tässä: olisi hänen tietämänsä mukaan ollut kysymys vaikka Buckingham-palatsin vuokrasta.
"Teidän", sanoi Denry.
"Minun!" hän mutisi. "Mutta mitä teillä on tekemistä minun vuokra-asiassani?" hän tiedusti. Ja tuntui aivan siltä, kuin hän olisi sanonut: "Mutta mitä sinulla, poika pahanen, on tekemistä minun vuokra-asiassani?"
"Tiedätte kai, että minä olen vuokrainkerääjä?" virkkoi Denry.
"Ei, sitä en tietänyt", vakuutti Ruth.
Denry arveli hänen tekaisseen hätävalheen pelkästä pahankurisuudesta. Mutta sellainen ei ollut asian laita. Hän ei tietänyt Denryn keräävän vuokria. Hän tiesi, että Denry oli velikulta, merkkimies, kuuluisuus; siinä kaikki. Omituista, että älykkäimmänkin naisen tuntemus rajoittuu määrättyihin aloihin.
"Niin", Denry sanoi, yhä vielä kylmällä virallisella äänellä, "minä kerään vuokria."
"Olisin luullut teidän keräävän kernaammin postimerkkejä", virkkoi Ruth tuijottaen ikkunasta savutorveen, joka nokesi koko taivaan.