Hän oli hermostunut. Ei mikään ole niin omiansa kuin musliini tekemään naivia ihmistä hermostuneeksi. Mutta hän oli mielissään.
"Eipä tämä juuri muistuta Hullinsin lesken kuosia!" hän mietti itsekseen.
Ja hän toivoi, että vuokria saisi aina periä yhtä helposti ja sellaisessa ympäristössä kuin juuri tällä haavaa. Hän näki, kuinka ihanaa oli olla vapaa mies, tarvitsematta toimia kenenkään käskettävänä; Bursleyssä ei ollut monikaan mies sellaisessa asemassa, että voi saapua kello neljältä teetä juomaan saatuaan vain päivää varemmin kutsun. Sitä paitsi teki 5 prosenttia kolmestakymmenestä punnasta kolmekymmentä shillinkiä, niin että jos hän viipyi tunnin ajan — ja hän aikoi viipyä tunnin ajan — niin hän ansaitsisi huvitellessaan rahaa tasaisesti kuusi pennyä minuutissa.
Se oli oikein ihanteellista liikehommaa.
Kun kattila skaaloista suoriuduttuaan puhkesi laulamaan kastanjettien ja höyryn säestämänä ja Ruthin hihat nousivat ja laskivat hänen valmistaessaan teetä, silloin Denry tunnusti vilpittömästi itselleen, että juuri tällaiseen hän oli todella luotu eikä suinkaan Broughaminkadun tarjoamaan elämään. Hän myönsi itselleen nöyrästi, että tällainen asiain tila oli "elämää" ja ettei hänellä tähän mennessä ollut vielä ollut oikeata käsitystä siitä, mitä "elämä" oli. Sillä vaikka hän olikin velikulta ja nouseva tähti, vaikka hän olikin uutterasti käynyt Urheiluklubissa, ei hän silti ollut päässyt tunkeutumaan Bursleyn seuraelämän, ylempiin perhekerroksiin. Häntä ei oltu kertaakaan kutsuttu mihinkään kotiin, missä hänen oli tarkoin punnittava joka sana. Hän pysyi yhä edelleen miehenä, jonka kanssa voi tuttavallisesti jutella kadulla ja klubissa — mutta siinä kaikki. Äidin maine flanellin pesijänä oli häntä vastaan; Broughaminkatu oli häntä vastaan; ja ennen kaikkea oli varattomuus häntä vastaan. Tosin hän oli mahtavasti lahjoittanut talon iäkkäälle leskelle! Tosin hänen onnistui herättää tuttavissaan sellainen epämääräinen käsitys, että hän menestyi ja varttui varttumistaan taloudellisesti! Mutta se ajatus oli liian epämääräinen, häilyi liiaksi ilmassa. Ja vaatekertaa lukuun ottamatta hän ei antanut koskaan silminnähtävää todistusta siitä, että hänellä oli rahaa tuhlattavana. Hän ei voinut. Niillä rahoilla, mitä hänellä oli säännöllisesti käytettävinään, ei saanut aikaan muuta kuin tyydyttävän suoran laskoksen kummankin housunlahkeen keskelle. Kaupunki odotti hänen tekevän jotain ratkaisevaa siihen suuntaan, mitä se nimitti "repäise faksi".
Ja niin Ruth Earp oli ensimmäinen kutsumaan hänet hienompaan kulttuurielämään, nauttimaan niistä iloista, joita lymyili Bursleyn rumien seinien sisäpuolella.
"Sokuria?" kysyi Ruth pää kallellaan, käsivarsi koholla, hiha alas valahtaneena ja pala sokuria valkoisen hiiren tavoin puristettuna pihtien hampaisiin.
Kukaan toinen ei ollut koskaan sanonut hänelle "Sokuria?" sillä tapaa. Äiti ei sanonut hänelle koskaan "Sokuria?" Äiti tiesi hänen haluavan kolme palaa, mutta ei suostunut koskaan antamaan hänelle kahta enempää. "Sokuria?" tuolla hiukan heikolla, anelevalla äänellä lausuttuna tuntui olevan täynnä merkillisyyttä, samalla kertaa valtavaa ja välttelevää.
"Kyllä, kiitos."
"Toinen pala?"