"Maksuosoituksenko?" tiedusti Denry rakastettavan, hilpeän kohteliaasti. "Minä en kerää postimerkkejä."
(Ja itsekseen: "Siinä sait postimerkeistäsi!")
Ruth epäröi. "Odottakaas!" hän sanoi. "Minä tiedän paremman keinon.
Voitteko tulla huomenna iltapäivällä? Pankki ei ole enää auki."
"Kyllä", virkkoi Denry, "voin varsin hyvin tulla. Mihin aikaan?"
"Oh!" vastasi Ruth, "mihin aikaan tahansa. Jos tulette neljän tienoissa, niin saatte kupin teetä kaupanpäällisiksi. Vaikka sitä ette ansaitse!" Tuokion kuluttua hän lisäsi vakuuttavasti: "Luonnollisesti tiedän, että liikeasiat ovat teille liikeasioita. Mutta olen joka tapauksessa iloinen siitä, että kerroin teille täyden totuuden tuosta rakkaasta herra Herbert Calvertistanne."
Ja astellessaan verkalleen kotiin Denry mietiskeli naisen merkillistä, oikullista, huikentelevaista omituisuutta ja sitä taikatehoa, minkä hänen oma olemuksensa herätti naisissa.
II.
Oli seuraava iltapäivä heinäkuussa. Denryllä oli yllään uusi kesäpukunsa, mutta kaulahuivi hienompaa lajia kuin edellisen päivän. Mitä taasen Ruthiin tuli, niin tuo vaatimattoman, mutta hauskan näköinen tyttö oli pukeutunut erääseen harkituimpia ja vaahtoisimpia asujaan. Ihmeelliseltä tuntui, että moinen asu saattoi kestää edes tunnin ajan sitä nokea, joka luo yhtämittaista mielenkiintoa ja kiihtymystä Bursleyn ilmaan. Se oli valkoista musliinia täynnä läpikuultavia valkoisia pilkkuja ja pohjana jotain punaista. Denry kuvitteli nähneensä osia siitä ennenkin — tanssiaisissa, ja niinhän olikin laita; mutta nyt se oli teepuku, varustettu pitkillä raukeilla hihoilla; sen laineet murtuivat olkapäiden kohdalla lennättäen pitsikuohua Ruthin kaulan jyrkänteitä myöten ylöspäin. Denry ei tietänyt sitä teepuvuksi. Mutta hän tiesi, että se teki mitä omituisimman ja miellyttävimmän vaikutuksen häneen itseensä ja että Ruth oli luvannut hänelle teetä. Hän oli iloissaan siitä, että oli emäntänsä kunniaksi ottanut parhaan kaulahuivinsa.
Vaikka oltiinkin heinäkuussa, käytti Ruth jonkinlaista huivia teepukunsa yllä. Huivi se ei ollut, sen Denry huomasi; olihan vain parin kyynärän verta perin ohutta musliinia. Hän vaivasi päätään keksiäkseen sen tarkoituksen. Lämmittämään ei sitä käytetty, sillä se ei olisi auttanut sulattamaan jääpuikkoakaan. Olikohan sen tarkoituksena täyttää sama tehtävä kuin musliinin korutavarakaupassa? Ruth oli kalpea. Ääni oli raukea ja sävyltään pyytävä.
Ruth ei opastanutkaan häntä tällä kertaa karuun puisevaan tanssiopistoon, vaan peräti pieneen huoneeseen, joka oli hänen itsensä lailla verhottu musliinilla ja nauharuusuilla. Miellyttävän näköisten miesten ja naisten valokuvia oli koristamassa punertavan-vihreitä seiniä. Uunin reunake oli peitetty verholla, ikäänkuin se olisi ollut synti. Kirjoituspöytä, yhtä vihreä kuin lehti, sijaitsi huolimattomasti eräässä nurkassa; pöydällä oli maljakko sisältäen vadelmanoksia. Keskellä huonetta pieni pöytä, pöydällä väkiviinalamppu täydessä liekissä ja lampun päällä vesipannu skaaloja harjoittaen; tarjotin anasti muun osan pöytää. Vielä oli kaksi nojatuolia; Ruth vaipui sulavasti toiseen, ja Denry otti toisen varsin varovasti.