Tämä tapahtui siihen aikaan, jolloin naiset tupakoivat vielä arastellen.
"Minä pyydän", vakuutti Denry työntäen rasian häntä kohti. Mutta Ruth ei halunnut tupakoida.
"En tarkoita teitä", hän sanoi, "en laisinkaan. Mutta en voi hyvin.
Päätäni kivistää niin hirveästi."
Denry tekeytyi huolestuneen näköiseksi.
"Te näytättekin aika kalpealta", hän virkkoi kömpelösti.
"Kalpealta!" toisti Ruth. "Olisitte vain nähnyt minut tänä aamuna. Minua vaivaa toisinaan ankara huimaus. Lääkäri sanoo sen johtuvan huonosta ruoansulatuksesta. Mutta ei jutella minun vähäpätöisestä persoonastani ja typeristä taudeistani. Ehkä tee vaikuttaa hyvää."
Denry vastusteli jälleen, mutta hänen kokemuksensa sisäisestä kulttuurista oli liian veres antaakseen hänen vastustella tehokkaasti. Asian laita oli sellainen, ettei hän osannut sanoa sitä luonnollisesti. Hänen oli sepitettävä sanottavansa ja sitten lausuttava ne, ja tuloksesta puuttui välittömyyden välttämätön sävy. Hän ei voinut olla ajattelematta, kuinka ihmeellisesti naiset osasivat hillitä itseään. Kun hänen päätään kivisti — mikä onneksi tapahtui harvoin — silloin ei hän kyennyt ajattelemaan ja puhumaan mitään muuta; koko maailmankaikkeus oli pelkästään päänkipua. Ja nyt Ruth tunsi päänsä kipeäksi, eikä kuitenkaan ollut puoleen tuntiin maininnutkaan sitä!
Ruth alkoi rupatella Fearnseistä ja Swetnameista ja kertoi juoruja Henry Mynorsista (joka vastusti tanssia) ja Anna Tellwrightista, tuon vanhan rikkaan kitupiikin Ephraim Tellwrightin tyttärestä. Se oli ilmeistä; hän tunsi Bursleyn seuraelämän kulissien takaiset asiat! Aivan kuin hän olisi poistanut etuseinän joka talosta ja tutkinut jokaista huonetta kaikessa rauhassa, tarkan yksityiskohtaisesti. Mutta tietysti tanssinopettajattarella oli tilaisuuksia… Denryn oli tekeytyminen melkein yhtä kaikkitietäväksi.
Sitten Ruth katkaisi keskustelun vähääkään varoittamatta ja nojautui taaksepäin tuolissaan.
"Viitsisitteköhän käväistä tuolla ladossa minun puolestani?" hän mutisi.