Hän nojausi sulavasti päivänvarjonsa kahvaan, ja molemmat tuijottivat merelle. Hän oli erittäin hienossa asussa ja ilmeeltään ylimyksellinen. Hänen mainitsemanaan lasku tuntui jonninjoutavalta asialta. Siitä huolimatta Denry hätkähti.
"Ohoo!" hän virkkoi. "Maksoitko sen myöskin?"
"Maksoin", hän sanoi. "Emäntä ilmoitti tarvitsevansa rahat. Nellie antoi minulle osansa, ja minä maksoin sen heti."
"Niinkö", sanoi Denry.
Syntyi äänettömyys. Denrystä tuntui siltä, kuin hän olisi puolustanut linnaa tai ikäänkuin hän olisi pimeässä huoneessa ja joku kutsuisi häntä kutsumistaan ja hän taas tekeytyisi olemattomaksi ja pidättelisi henkeään.
"Mutta minulla ei ole juuri laisinkaan rahaa jäljellä", sanoi Ruth. "Näes, Nellie ja minä kulutimme niin tavattomasti eilen ja toissapäivänä… Sinulla ei ole aavistustakaan siitä, kuinka raha luistaa käsistä!"
"Vai ei ole?" virkkoi Denry. Mutta ei Ruthille — vain omalle sydämelleen.
Ruthille hän ei sanonut mitään.
"Meidän täytyy kai palata kotiin", tunnusteli Ruth kevyesti. "Täällä ei voi tehdä velkoja. Ne ottaisivat tavarat takavarikkoon."
"Mikä vahinko!" sanoi Denry alakuloisesti.