"Voi, se on oikein ihanaa!" sanoi Nellie pehmeästi.
"Kas tässä, rakkaani!" virkkoi Ruth; "maista sinäkin."
Ja Denryn oli maistettava ja kehuttava sitä oivalliseksi uutuudeksi (kuten se olikin) ja yleensä parannettava mielialansa. Ja kaiken aikaa hän mutisi sydämessään: "Tämä ei käy ajan mittaan päinsä."
Hänen oli kuitenkin myöntäminen, että juuri hän itse oli pyytänyt Ruthia viettämään loppuosan ajallista elämäänsä hänen seurassaan eikä päin vastoin.
"Kas niin, lähdetäänkö nyt jonnekin muualle?" ehdotti Ruth.
Ja jälleen Denry maksoi. Hän maksoi ja hymyili, hän joka oli aikonut esiintyä miehisenä käskijänä, hän joka arveli aina olevansa ratkaisutilanteen tasalla. Mutta tässä ratkaisutilanteessa hän oli avuton.
He lähtivät astelemaan aallonmurtajaa pitkin, joka säihkyi loistavaa yleisöä. Kaikki puhuivat haaksirikoista ja pelastusveneistä. Uusi pelastusvene ei ollut toimittanut mitään, sillä Prestatynin vene oli ennättänyt edelle; mutta Llandudno oli ilmeisesti perin ylpeä urheasta vanhasta ränsistyneestä pelastusveneestään, joka oli hirveässä myrskyssä hionut maihin Hjalmarin koko miehistön; ainoatakaan ihmishenkeä hukkaamatta.
"Juoksehan edellä, lapsukainen", sanoi Ruth Nellielle, "niin setä ja täti saavat puhella hetkisen."
Nellie tuijotti, punastui ja lähti astumaan aivan hämillään. Hän oli ymmällään. Ja samoin oli Denrykin. Ruth ei ollut koskaan ennen niin peittelemättä vihjannut, että kihlautuneet ovat aika ajoin jätettävät rauhaan. Oikeudenmukaisuus vaatii tunnustamaan, että hän oli kaikenkaltaisten sopivaisuuksien kuvastin. Olipa Denry sydämessään moittinutkin häntä siitä, ettei hän osoittanut riittävästi kaipaavansa vain hänen seuraansa. Nyt hän kummasteli, mikä puoli Ruthin hämmästyttävää luonnetta; lähinnä paljastuisi.
"Sain tänä aamuna meidän laskumme", sanoi Ruth.