VI.
Koska nyt oli kajottu pääosain esittäjäin ylpeyteen, täytyi kunkin toteuttaa aikomukset, jotka hän oli ilmaissut joko sanoin tai vaieten. Denryn äänettömyys oli ilmaissut tehokkaammin kuin mitkään sanat, ettei mikään saisi häntä houkutelluksi ulos linnastaan. Ruth oli todennut selvästi, hänellä ollut muuta mahdollisuutta kuin lähteä kotiin heti, samana iltana. Sen vuoksi hän laittautui palaamaan kotiin, ja sen vuoksi Denry pidättyi sekaantumasta hänen puuhiinsa. Ruth oli synkkä hilpeän naamion suojassa, Nellie oli surumielinen naamiotta. Nellie oli vain näiden kihlautuneiden näyttelijäin, häntä vanhempien ihmisten nukke. Hän ihaili Ruthia ja hän ihaili Denryä, ja nyt nämä kaksi pilasivat tuon pikku ihmisen huviretken omien aikaihmis-tarkoitusperiensä vuoksi. Nellie tiesi ilmassa olevan hirvittäviä tapauksia — tapauksia, joihin verraten merellä raivonnut myrsky oli kuin myrsky vesilasissa. Tämän hän tiesi osittain siitä, että Ruth oli ollut niin omituisen kohtelias, ja osittain siitä, että he olivat palanneet kumpikin erikseen P. Asaphin tielle eivätkä olleet viettäneet koko iltapäivää yhdessä.
Niin nopeasti nousevat ja purkautuvat suurten tapahtumain uhkaavat pilvet, että kello kuudelta he olivat juoneet teensä ja olivat jalan matkalla asemalle. P. Asaphin tien 26:nnen renki oli lähtenyt edellä matkatavaroita viemään. Koko muu Llandudno vaelteli hilpeänä kotiin puoliseitsemän teelle — mahtavia ihmisiä, joille viikkolaskut eivät merkinneet tuon taivaallista ja jotka saattoivat viipyä Llandudnossa ikuisesti, jos heitä vain halutti! Ja Ruth ja Nellie tunsivat häpeätä, joka aina vaivaa niitä, jotka välttämättömyys pakottaa huvipaikan rautatieasemalle keskellä parasta huvikautta. He näkivät vaunujen saapuvan täynnä tavaroita ja iloisia ihmisiä, joiden lomakausi ei ollut vielä oikein alkanutkaan. Ja tämä näky lisäsi heidän nöyryytystään ja mielipahaansa. He tunsivat kipeästi kuuluvansa alempiin kerroksiin.
Tehon vuoksi Ruth laski leikkiä mitä vakavimmista asioista. Saattoipa hän nauraen ilmaista senkin, että hänen oli ollut pakko lainata Nellieltä rahaa suorittaakseen viimeisen vuorokauden maksun täysihoitolaan. Koska he astelivat rinnatusten aivan lähekkäin ja naurunhihitys on tarttuvaista, niin kaikki nauroivat. Ja kukin ajatteli salavihkaa, kuinka naurettavaa sellainen käytös oli ja kuinka kaukana se oli todellisesta hienostuneisuudesta.
Lähellä asemaa sai sitten vallaton oikku Denryn nostamaan hattua kahdelle nuorelle naiselle, jotka kulkivat heidän editseen tien poikki. Ei kumpikaan näistä vastannut hänen tervehdykseensä.
"Keitä he ovat?" tiedusti Ruth, ja sanat olivat päässeet hänen suustansa, ennenkuin hän tuli muistaneeksi, ettei uteliaisuus sopinut hänen arvolleen.
"Muuan nuori neiti, jonka kanssa olin kerran kihloissa", sanoi Denry.
"Kumpi heistä?" kysyi yksinkertainen Nellie kummastuneena.
"En muista", vastasi Denry.
Tämä oli hänen mielestään hänen parhaita vastauksiaan — ei Nellielle, vaan Ruthille. Nellie ei tietenkään osannut antaa arvoa sen viehättäväisyydelle. Mutta Ruth osasi. Siinä vastauksessa ei ollut ainoatakaan särmää, joka olisi välttänyt Ruthin kriitillisen huomion.