"Hyvä on", virkkoi Denry, "älkää unohtako. Kello kuudelta huomisaamuna."
"Parasta olisi ruveta viideltä", ehdotti pää. "On vähä niinkuin rauhallisempaa."
"Kello viideltä siis", suostui Denry. Ja hän poistui P. Asaphin tielle hautoen suunnatonta ajatusta.
Ajatus oli seuraava:
"Nyt se on tehty!"
Nyt, kun asia oli tehty eikä voinut kääntyä tekemättömäksi, hän tunnusti itselleen, ettei hän ollut koskaan ennen ollut mielettömämpi. Tuskin hän saattoi käsittää, mikä oli hänet saanut menettelemään niin. Mutta hän kuvitteli hämärästi, että tämän oikun joutua merialuksen omistajaksi täytyi jollain tavoin olla tuloksena hänen merkillisestä seikkailustaan muuttovaunuissa Bursleyn kanavassa.
Hän oli niin kiintynyt aineellisiin asioihin, että kykeni neljännestunnin ajaksi unohtamaan, että oleelliselta osaltaan hänen elämänsä oli joutunut haaksirikkoon ja ettei hänellä ollut muuta toivottavana kuin onttoa maallista menestystä. Hän tiesi Ruthin palauttavan sormuksen. Melkein hän voi nähdä postimiehen pitelevän pientä pahvirasiaa, joka sisältäisi sormuksen. Hän oli rakastanut ja rakastanut traagillisesti. (Niin hän selitti asian — sanattomissa ajatuksissaan; mutta asian laita oli oikeastaan sellainen, että hän oli rakastanut sellaista, mikä oli liian kallis hänelle.) Nyt unelma oli loppunut. Rantatien huviyleisön keskitse kulki P. Asaphin tietä kohti toiveissaan pettynyt mies, jolla oli menneisyytensä, joka oli tyystin tutkinut naiset, mies, jolla ei ollut mitään opittavana toisesta sukupuolesta. Ja kesken kaikkea sydämen tragediaa, kesken kaikkia onton maallisen menestyksen arveluita pyöri hänen mielessään typerän mitättömiä pikku ajatuksia kuten sarja koneellisia hiiriä. Esimerkiksi että olisi aika ikävää kertoa bursleyläisille, että hänen kihlauksensa, joka oli todella herättänyt kaupungissa huomiota, oli purettu. Kerrassaan nöyryyttävää! Ja Ruth oli joka tapauksessa oikea kimmeltävä jalokivi naisten joukossa. Oliko Bursleyssä toista tyttöä niin hienoa, niin vaikuttavaa ja todella siroa?
Sitten hän lohdutti itseään ajattelemalla: "Minä olen varmastikin ainoa mies, joka on koskaan saanut kihlauksensa purkautumaan sanomalla vain 'Rothschild'!" Tämä oli luultavasti totta. Mutta se ei auttanut häntä saamaan kiinni unen päästä.
II.
Seuraavana aamuna kello 5.20 valaisi varhainen aurinko Irlannin meren levotonta pintaa juuri Pikku-Ormen edustalla, länteen Llandudnon lahdesta. Rauhattomilla laineilla kiikkui Denryn pelastusvene miehistönään nyökkäilevä partapää, kolme tavallista brittiläistä merimiestä, muuan norjalainen joka osasi puhua englantia pari tavua kerrallaan ja kaksi muuta norjalaista, joiden kasvatus oli lyöty laimin siinä määrin, että he osasivat vain norjaa. Kallioniemekkeen suojassa, lähellä rantakaistaletta lojuivat Hjalmarin jäännökset mukavassa lepoasennossa. Näytti aivan siltä, kuin Hjalmar olisi kauan kamppailtuaan laskeutunut pitkäkseen ajurinhevosen lailla ja sanonut myrskylle: "Tee nyt mielesi mukaan!"