"Minulla on kova kiire", sanoi Denry mahtailevasti, ikäänkuin olisi lähdössä vahvistamaan sopimusta, josta kansakuntain menestys riippui.
"Saattaapa olla, Denry", arveli äiti. "Mutta kyökin pöytä ei ole varattu kenkäharjoja varten."
Yhdessä asiassa häntä onnisti. Ulkona oli pakkanen. Tarpeetonta siis huolehtia kenkäin tilasta.
VI.
Kreivitär oli myöhästynyt; hevonen kuului tuottaneen harmia. Onneksi jaarli oli ollut kaiken päivää Bursleyssä ja pukeutunut Vanhoillisten klubissa; ja hänen armonsa oli määrännyt, että tanssiohjelma oli aloitettava. Denry sai kuulla tämän heti sukeltaessaan säteilevänä herrain vaatetushuoneesta leveään punamattoiseen käytävään, joka ulottuu kaupungintalon pohjakerroksen päästä päähän. Käytävässä rupatteli joukko kaupungin merkkihenkilöitä — lukematon Swetnamin perhe, Stanwayt, mahtavat Etchesit, Fearnsit, rouva Clayton Vernon, Suttonit, joukossaan Beatrice Sutton. Tietysti jokainen tunsi hänet Duncalfin pikakirjuriksi ja flanellipesijättären pojaksi; mutta valkoiset hansikkaat luovat demokratian, ja Shillitoe kykeni saamaan vaatteisiinsa enemmän tyyliä kuin yksikään toinen Kaupunkiviisikon räätäleistä.
"Terve!" nyökkäsi vanhempi Swetnamin pojista huolimattomasti.
"Terve mieheen, Swetnam!" virkkoi Denry yhtä huolimattomasti.
Asia oli selvä! Tuo tervehdys oli kuin mikäkin vapaamuurarimerkki, ja siitä pitäen hän veti vertoja kenelle tahansa. Ensinnä hän oli luullut, että neljä sataa silmää kohdistuisi häneen sanoen vilkaisullaan: "Tuo nuorukainen käyttää ensi kertaa elämässään frakkipukua, eikä se ole edes maksettukaan!" Mutta niin ei käynyt. Ja syynä oli se, että koko Kaupunkiviisikon asujamistolla oli yllin kyllin puuhaa koettaessaan uskotella, ettei se ollut ikinä elämässään esiintynyt kello seitsemän jälkeen iltasella ilman frakkipukua. Denry havaitsi riemumielin, että usea keski-ikäinen ja kömpelö herra piti punaista tai valkoista silkkinenäliinaa liiveissään, mutta miehet sellaiset kuin Charles Fearns, Swetnamit ja Harold Etches eivät käyttäneetkään. Hän oli siis nenäliinaansa ujostellessaan enkelien puolella.
Hän nousi kaksoisportaikkoa (jota koristivat verrattoman ilmavat valkoiset ja vaaleanpunaiset tanssipuvut) ja astui isoon saliin. Lavalla oli tulipunainen orkesteri, ja lattialla vaelteli joukko ihmisiä odotusta ilmaisten. Seinät olivat koristetut kukkakiehkuroin. Häntä värisytti suurenmoisuuden tunne, ja hänen ylleen tulvahti voimakas halu olla itsekin todella suurenmoinen. Hän uneksi suurenmoisuudesta, ja kenkäharjat työntyivät itsepintaisesti esiin hänen haaveistaan kuten musta loka lumesta. Unelmissaan hän etsi katseillaan Ruth Earpiä, mutta tämä oli näkymättömissä. Sitten hän lähti joutilaana takaisin alakertaan koetellen mahtipontisesti uskotella viettävänsä kuusi iltaa viikossa nousemalla ja laskeutumalla upeita portaikkoja tarkoituksenmukaisesti puettuna. Hän oli päättänyt esiintyä yhtä ylevästi kuin yksikään toinen.
Käytävässä oli hälinää, ja kaikkein ylevinkin suvaitsi joutua kiihtymyksen valtaan.