"Oh, samantekevää!" sanoi kreivitär. "Nyt me näytämme muulille."
Hänessä oli alkanut herätä hevosihminen.
"Mutta minun käsivarteni?" arveli Denry.
"Ajanko minä vuorostani takaisin?" ehdotti kreivitär.
"Niin, ajakaa te", sanoi Denry. "Jatketaan vain tätä katua ylös asti ja käännytään sitten vasemmalle."
He vaihtoivat paikkaa, ja kahta minuuttia myöhemmin kreivitär pakotti muulin tottelevaisesti pysähtymään poliisiklubin edustalle, joka loisti verekseltään tiilenkarvaisena. Poliisijoukko oli jo astunut taloon, mutta kaksi viipyi ovella, ja ylpeänä muuli sieti nämä. Kreivitär lähetti toisen Longshaw'n tielle tyynnyttämään eukkoa, jonka juurikkaita he olivat tuoneet osan mukanaan. Toinen poliisi, joka kreivittären filantrooppisen tarmon vaikutuksesta oli saanut ohjausta ensiavun toimittamisessa, laati Denryn käsivarren siteeseen. Ja sitten kreivitär sanoi, että tämän täytyi ehdottomasti tulla hänen mukanaan vihkiäisjuhlaan. Poliisi kutsui viheltäen erään pojan pitelemään muulia. Denry poimi porkkanan kreivittären väljän puvun mutkallisista laskoksista. Ja kreivitär ja hänen pelastajansa astuivat eteiseen ja kohtasivat siellä juhlallisen ryhmän merkkimiehiä, joista usealla oli kaulassaan pormestarin käädyt. Poliisiklubiin oli jo lentänyt kummallisia taruja siitä, mitä kreivittärelle oli tapahtunut, ja ryhmän kasvot näyttivät pääasiallisesti ilmaisevan ihmettelyä siitä, että hän oli vielä hengissä.
IV.
Denry havaitsi, että kreivitär oli nyt aivan toisenlainen nainen. Hän oli äkkiä sovelluttanut käytöksensä pukunsa mukaiseksi, joka oli erinäisissä osissa aivan jäykkä kirjauksista. Tuttavallisesta seuralaisesta ja muulien kesyttäjästä hän oli kuin ihmeen kautta kehittynyt kuuluisuudeksi, ylimykseksi ja filantrooppisten suunnitelmien ja rakennusten yleisvihkijäksi. Noissa merkkimiehissä ei ollut ainoatakaan, joka ei olisi vähäksynyt Denryä! Ja kuitenkin, kohdellessaan Denryä hupaisana vertaisenaan, kreivitär kaikessa kirjaillussa ja jäykässä kohteliaisuudessaan vähäksyi tavallaan noita merkkimiehiä — ja he tiesivät sen. Ja omituisinta oli se, että he näyttivät melkein nauttivan siitä. Vähimmin näytti siitä nauttivan Sir Jehoshophat Dain, hirvittävän mahtipontinen valkopartainen yhteiskunnan pylväs.
Sir Jee — kuten häntä alettiin niihin aikoihin nimittää — oli saanut äskettäin ritariarvonsa palkinnoksi kunnalle tekemistään suunnattomista palveluksista. Hyväntekijän osaa hän suoritti itse asiassa paljoa tehokkaammin kuin kreivitär. Mutta hän ei ollut nuori, hän ei ollut kaunis, hän ei ollut nainen, eikä hänen sukunsa ollut auttanut hallitsemaan Englantia miespolvesta toiseen — ei ainakaan sikäli kuin tiedettiin. Hän oli ansainnut enemmän rahaa kuin yksikään toinen pää saviastiateollisuuden alalla; ja hän oli antanut enemmän rahaa yleishyödyllisiin tarkoituksiin kuin yksikään käsi sitä ennen Kaupunkiviisikossa. Hän ei ollut koskaan tavoitellut kunnallisia kunniapaikkoja arvellen olevansa moisten joutavuuksien yläpuolella. Hän oli ensimmäinen syntyperäinen paikkakuntalainen, joka oli saanut Kaupunkiviisikossa ritarinarvon. Jo ennen ritarinarvon saantia oli hänen huumorintajunsa ollut heikko, ja heti sen jälkeen se oli kadonnut kokonaan. Eikä hän sitä kaivannutkaan. Hän jakoi valtakunnan väestön kahteen luokkaan — aatelisiin ja aatelittomiin. Sir Jeen silmissä ihminen oli joko aatelinen tai ei. Kaikki aatelittomat hän kasasi yhteen läjään; ja tehdäksemme oikeutta hänen loogilliselle kyvylleen meidän on lisättävä, että hän kasasi myöskin kaikki aateliset yhteen läjään. Aatelisarvoja oli erilaisia — Sir Jee myönsi sen — mutta aatelisarvo oli aatelisarvo, ja sen vuoksi olivat kaikki aateliset itse asiassa samanarvoisia. Norfolkin herttua oli aatelinen henkilö, ja samaten oli Sir Jee. Heidän välillään olevan hienon erotuksen saattoi kyllä havaita aatelinen, ja sen voi myöskin sopivasti tunnustaa aatelinen, kun aateliset olivat omassa piirissään; mutta aatelittomalle ei moista erotusta pitänyt eikä voinut olla.
Sir Jee näki siis ryhmässä kaksi aatelista olentoa — kreivittären ja itsensä. Kreivitär ja hän itse muodostivat ryhmässä oman luokkansa ja kaikki muut oman luokkansa. Ja vaikkakin kreivitär kohteli häntä erittäin huomaavaisesti tehostaen asianmukaisesti hänen arvonimeään (hän itse tehosti kreivittären arvonimeä enemmän kuin tarve vaati), ei häntä kuitenkaan oikein miellyttänyt se alta kuultava suopea alentuvaisuus, jolla kunniavieras tervehti niin hyvin häntä itseään kuin toisiakin. Sitä paitsi hän oli tuntenut Denryn herra Duncalfin konttoristiksi, sillä herra Duncalf oli menneinä aikoina toiminut usein hänen asianajajanaan. Hän piti Denryä nousukkaana, hännystelevänä narrina ja paheksui syvästi Denryn tuttavallisuutta kreivitärtä kohtaan. Lisäksi häntä harmitti Denryn side, joka teki tämän (parrastaan huolimatta) mielenkiintoisen romanttiseksi, ja kaikkein enimmän häntä harmitti se, että Denry oli saanut typerän muulinsa avulla kreivittären pelastetuksi tapaturmasta. Milloin tahansa kreivitär alkurupattelussa mainitsi Denryn tai katsahti Denryyn tehdessään selkoa seikkailuistaan, tunsi Sir Jee kipua sielussaan, ja hänen ruumiinsa osoittausi myötätuntoiseksi sielua kohtaan. Jokin häntä itseään voimakkaampi pakotti hänet ponnistautumaan äärimmilleen litistääkseen Denryn siveelliseksi liivaksi, lyödäkseen hänet maan tasalle, vähäksyäkseen hänet kokonaan tai tuhotakseen hänet jääkuorta käyttämällä. Tämä menettelytapa ei tehonnut kreivittäreen sen enempää kuin Denryynkään. Ja kreivitär torjui sen vaikutuksen alinomaa. Asia olikin sellainen, että kreivitär ja Sir Jee olivat verraten kiivaita kilpailijoita hyväntekeväisyydessä ja paikkakunnan menestyksen edistämisessä. Sir Jee oli omasta mielestään ja kreivitär oli omasta mielestään Kaupunkiviisikon kirkkaimpana kimmeltävä tähti.
Kun kreivitär oli päättänyt kertomuksensa retkestään ja ympäröivä ryhmä oli kylliksi murtanut muotoaan ilmaistakseen sopivalla tavalla kauhua, kummastusta, ihailua ja miehekästä myötätuntoa, asettui Sir Jee johtajaksi, rykäisi ja sanoi huoliteltuun tapaansa: