"Ehkä minä teen sen?" Denry kuiskasi, ja nousemalla samassa seisomaan hän vapautti pormestarin välttämättömyydestä ratkaista tämän asian.
Mahdotonta on sanoa, miksi Denry nousi näin seisomaan ilman vähintäkään varoitusta. Kymmentä sekuntia varemmin, viittä sekuntia varemmin ei hänellä itselläänkään ollut hämärintäkään aavistusta siitä, että hän joutuisi pitämään kokouksessa puheen. Muuta ei voi sanoa kuin että hän oli taasen saanut tuon odottamattoman kohtauksensa.
Päästyään jaloilleen hän alkoi kärsiä, sillä hän ei ollut koskaan ollut lavalla jaloillaan tai missään muussakaan asennossa. Hän ei voinut nähdä muuta kuin sumupilven, joka oli salaperäisesti ja pelottavan äkkiä täyttänyt salin. Ja tämän pilven halki hän saattoi tuntea satojen silmien läpitunkevasta tuijottavan häneen. Ääni hänen sisässään sanoi: "Mikä hölmö sinä oletkaan! Mikä hölmö sinä oletkaan! Olenhan aina sanonut, että sinä olet aika hölmö!" Ja hänen sydämensä jyskytti kovemmin kuin konsanaan ennen, ja hänen otsansa oli kostea, kurkku kiusallisen kuiva ja toinen jalka polki hermostuneesti lattiaa. Tätä tilaa kesti suunnilleen kymmenen tuntia, minkä ajan kuluessa silmät yhä lävistivät sumupilven ja hänet kärsivällisen, itsepintaisen julmina.
Denry kuuli jonkun puhuvan. Hän puhui itse.
Poliisimestari oli sanonut: "Minulla on suuri mielihyvä ehdottaa kiitokset esitettäviksi Chellin kreivittärelle."
Ja niin Denry kuuli sanovansa: "Minulla on suuri mielihyvä kannattaa kiitoksien esittämistä Chellin kreivittärelle."
Hän ei voinut keksiä muuta sanottavaa. Ja nyt syntyi äänettömyys, todellinen äänettömyys, ei vain Denryn sairaalloisen mielikuvituksen luoma.
Sitten sumu haihtui. Ja Denry itse sanoi poliisiyleisölle, voittaen takaisin oman luonnollisen äänensä, hymynsä ja eleensä, sanoi tuttavallisesti, arkiseen tapaan, koomillisesti:
"Kas niin! Joutukaa siitä! Minä en aio sanoa enempää!"
Ja alkumerkiksi hän sovitti kätensä paukutusasentoon. Ja istuutui.