Hänellä oli kannettavanaan iso ja verraten raskas käärö, kun hän asteli Broughaminkatua pitkin, ja lisäksi Broughaminkadun käytävä oli tavattoman kurainen. Eikä sentään kukaan, joka tunsi hänen olosuhteensa, olisi tiedustanut, miksi hän oli astunut vaunuista ennen määräpaikkaansa, koska jokainen tiesi sen. Syynä oli se, ettei tämä ruhtinaallinen henkilö käskevine eleineen uskaltanut ajaa äitinsä ovelle vaunuissa useammin kuin noin kerran kuussa. Hän avasi tuon oven amerikkalaisella avaimella (uudenaikainen lukko oli melkein ainoa parannus, johon hän oli saanut äitinsä suostumaan) ja kompuroi hankaloine taakkoineen tavattoman ahtaaseen eteiseen.
"Denrykö siellä on?" kysyi heikko ääni arkihuoneesta.
"Niin", hän sanoi astuen arkihuoneeseen hattuineen, turkkeineen, kääröineen, kaikkineen.
Yllään hartiavaippa ja hartiavaipan yllä nyplätty vuodeverho rouva Machin istui aivan lieden ääressä painuneena tulen puoleen. Hän näytti viluiselta ja sairaalta. Vaikka arkihuone oli perin pieni ja tuli suhteellisen iso, esti lieden rakenne huonetta tulemasta lämpimäksi, koska kaikki kuumuus nousi savutorveen. Jos rouva Machin olisi istunut katolla pidellen käsiään savutorven suulla, niin hänen olisi ollut paljoa lämpimämpi kuin alhaalla lieden ääressä.
"Etkö ole mennyt maata?" kysyi Denry.
"Etkö näe sitä?" sanoi äiti. Ja todellakin tuntui hiukan typerältä kysyä henkilöltä, joka ilmeisesti istui tuolilla, eikö hän ollut vuoteessa. Äiti lisäsi vähemmän purevasti: "Minä vartosin sua joka hetki. Missä sinä joit teetä?"
"Oh!" virkkoi Denry keveästi, "Hanbridgessä."
Valhetta! Hän ei ollut juonut teetä missään. Mutta hän oli syönyt runsaan illallisen Hanbridgen uudessa Hotel Metropolessa.
"Mitä sulla siinä on?" kysyi äiti.
"Onpahan sinulle lahja", sanoi Denry. "Huomenna on sinun syntymäpäiväsi!"