Sukulaisten kesken pidettiin nyt vasta maahan-paniais-kestit: nisuja ja riisiä laitettiin ruoaksi, lammas päivää kohden teurastettiin ja maljoja kallistettiin, ja juotiin paitsi viiniä (khökti), ohrasta, nisusta ja riisistä tislattua väkevää nestettä (tsahn) sekä eri kasvien siemenistä puserrettua mehua (anag). Talon naisväki itkien piiritti tyttiä huutaen vainajaa palaamaan. Toinen joukko naisia lakit surun merkiksi nurin päin päässä, karkeloksi somasti ensin tytin ympäri, sitten ulos huoneesta mäelle ja taas sisälle, jossa miehetkin pitkäveteisesti ja juhlallisesti piiriä kiersivät. Tätä menoa kesti koko päivän, enemmän tai vähemmän meluten sen mukaan kuin tsahnin vaikutus kulloinkin tuntui.
Hautausmenoja kesti kolme neljä päivää ja joka päivä tuotiin tytin eteen riisiä, nisusta, viiniä y.m., kunnes arveltiin vainajan sielun saaneen näistä kyllänsä, ja oli ryhdyttävä muuttamaan häntä tytistä lampaaseen tai jaakkiin. Kauppias Gobarian tointa on, että nykyään käytetään tähän uhriksi lammasta jaakin sijasta, jonka hankkiminen on täällä verrattain kallista ja on sitä paitsi järjetöntä tuhlausta. Miesvainajalle valitaan uros, naiselle päinvastoin, lapsukaisille ei pidetä näitä temppuja ensinkään. Monet hartaat Shokalaiset eivät tällöin tyydy yhteen uhrilampaaseen vaan teurastavat useampia.
Kun oli useita päiviä syöty ja karkeloittu sisällä, kokoonnuttiin rumpujen päristessä mäelle. Tytti vietiin nyt ulos johonkin kauniiseen paikkaan metsässä, ruokaa pantiin hänelle eteen, ja sitten taas meuhattiin. Valkeissa vaipoissa naiset karkeloivat tehden mitä somimpia liikkeitä ruumiilla ja päällä ja taivutellen kumpaakin polveansa vuorotellen melkein maahan asti. Tahti oli ensin hitaampaa, mutta kiihtyi yhä ja loppui ihan jyrkästi. —
Iltapäivällä temmelsivät miehet samalla tavoin, mutta heidän rajut hyppynsä olivat meikein sotatanssia, miekka oikeassa ja kilpi vasemmassa kädessä. Muutamat nuorukaiset olivat koko mestareita aseiden sukkelassa ja taitavassa käyttelemisessä: salaman nopeudella säilät sälähtelivät pään päällä ja selän takana. Siinä oli yksin, kaksin ja kolmin tehtyjä temppuja soiton mukaan, jolloin soittotaituritkin parastansa pannen pulikalla ja kämmenellä rymylaatikkoansa paukuttivat.
Kaikista sominta ja täydellisintä oli miesten yksinkarkelo. Rummunlyöjä täristi konettansa säännöttömästi ja haaveellisesti, hitaasti tai nopeasti aivan mielensä mukaan, mutta karkeloitsia sittenkin pysyi hänen kanssaan samassa tahdissa ja aivan merkillistä oli nähdä, kuinka saman ihmisen eleet toisinaan olivat niin vitkaisia, että niitä tuskin silmä erotti, toisinaan taas niin nopeita, että ei ollut helppo erottaa, olivatko liikkeet käsien vai jalkojen liikkeitä. Garbjangissa ollessani olin seitsemissä hautajaisissa ja yhdessä sotatanssissa, johon noin 30x3 miestä otti osaa. Se kesti koko päivän ja osan yötäkin soihtujen valossa.
Pyssyjen paukkuessa ja ihmisten kirkuessa ja viheltäissä tuotiin vihdoin uhrilammas saataville tytin tykö. Pitkiä värillisiä nauhoja oli kiedottu sen sarviin liehumaan. Aivan eläimen sierainten edessä pidettiin hyvänhajuista santelipuuta, että muka tässä tuoksussa vainajan sielu suvaitsisi mennä tytistä lampaaseen asumaan. Vainajan tamineet sälytetään nyt lampaan päälle, joka nyt arvattavasti on sama kuin vainaja. Lammasta syötetään ja juotetaan yllin kyllin ja naiset tätä vaalivat ja hyväilevät niinkuin ainakin semmoista, joka sisältää ja kätkee rakkaan vainajan hengen.
Mutta pian alkaa toinen meno. Meteli ja parkuna paisuu uudelleen. Eläinparkaa lyödään ja lykätään, ta'otaan ja temmotaan mistä vaan kukin kiinni saa. Sen helyt ja kamsut raastetaan pois ja puolikuolleena elukka lopuksi ajetaan ulos kylästä, jolloin Jumlit (Shokalaisten naapurikansa) päästävät väsyneen ja vaivatun eläimen päiviltä ja ollen viisaampia kuin taikauskoiset naapurinsa, syövät suuhunsa sielun sisältäjän.
Uhrijaakille tehdään samat temput kuin uhrilampaalle. Jaakkia hosutaan ja raastetaan korkealle kalliolle, huudetaan hänelle, että nyt on jo kylliksi häntä holhottu, huvitettu, syötetty ja juotettu, mene nyt menojasi ja jaakki jätetään oman onnensa nojaan. Silloin tulevat tavallisesti Tiibettiläiset, ajavat jaakin äyräästä alas (heidän muka uskontonsa kieltää ottamasta jääkin verta) ja kun se siinä on pudonnut pirstaleiksi, rientävät Tiibettiläiset kokoomaan lihat keitettäväksensä.
Surun ilmauksia on, että miehet käyvät murheaikana avopäin, jopa ajelevat hiuksetkin päästänsä, jotenka kaljupäät ovat Shokalaisista erittäin murhemielistä miehiä; naiset tällöin laittavat lakkinsa nurinpäin päähänsä.
Vielä on mainittava muuan uhritapa. Vainajan muistoksi kätketään hänen aseitaan ja tavaroitaan luoliin korkeille vuorille, eikä yksikään rosvo ryöstä näitä pyhiä paikkoja. Vuosisatojen kuluessa on tällä tavoin karttunut vainajien uhritavaroita vuoriluoliin, eikä kukaan vieras niihin pääse. Kun ilmaisin haluavani kerran päästä sellaiseen luolaan, pyysivät Shokalaiset kohteliaasti minua luopumaan aikomuksestani, ettei muka onnettomuus kohtaisi kaikkia shokalais-sukuja, jos joku vieras heidän pyhät uhripaikkansa näkisi. Heidän taikauskonsa tähden ja rettelöiden välttämiseksi luovuinkin sitten siitä tuumasta.