— —
Vihdoinkin tuli lähtöpäiväni, oikeastaan lähtöilta. Shokalaisia oli kokoontunut asuntoni ympärille ja isäntäni Tseheram vaimonsa ja lapsiensa kanssa jätettiin hyvästi.
Vedet silmissä sanoi tämä, vieden kätensä otsalleni: Sälääni, sahib, salaam! Sinä tiedät, sahib, että hevonen menee hevosen tykö, tiikeri tiikerin tykö, jaakki jääkin tykö ja ihminen ihmisen tykö. Toisen ihmisen asumus on myös toisen, olkoon ihomme väri mikä hyvänsä. Sentähden iloitsen, että olet ottanut olintasi minun matalan kattoni alle. Sinun on ollut epämukava olla, sillä sahibit ovat tottuneet mukavuuteen ja rikkauteen. Minä olen vaan köyhä maanviljeliä ja kauppias; mutta minulla on sydän. Sinä olet aina puhunut minulle ja kaikille meille muille ystävällisesti, etkä niinkuin muut sahibit. Me tunnemme sinun veljeksi. Sinä olet antanut meille lahjoja, vaikka emme niitä tarvinneet. Ainoa lahja, jota sinulta toivomme, on, että kun pääset vaarallisen matkasi päähän, lähetät meille tiedon kuinka voit. Olemme murheissamme kun jätät meidät.
Nämä kunnon vanhuksen sanat liikuttivat minua ja vastasin toivovani, että kerran saan palkita hänelle hänen ystävyytensä minua kohtaan. — Pihalla koko suuri väen paljous jätteli minua hyvästi, miehet kätellen ja naiset poskelle taputtaen sekä niku tsa (käyköön hyvin)! lausuen. — Nämä ovat tavallisia hyvästijättötapoja ystävälle, joka kauvaksi matkustaa.
Joukon etevimmät taluttivat minua alkumatkaan kädestä, ja jyrkkää, kapeata, kallioon hakattua polkua pitkin kuljettiin nyt Khongur-sillalle, kuun vaaleasti paistaessa. Toimitin saattajani nyt palaamaan. He tarttuivat jalkoihini ja sormiini ja sen tehtyään peittivät käsin kasvonsa ja poistuivat toinen toisensa perästä. Vähän etäämpänä tapasin vielä vanhan akan, joka itki, repeli tukkaansa, heittäytyi maahan ja pyysi minun pitämään huolta pojastansa Kahi'sta, joka oli ruvennut minun miehikseni. Samaa pyysi hänen miehensä, kunnian ukko Junia; molemmat he olivat seuranneet vähän matkaa poikaansa.
"Missäs Kahi nyt on?" kysyin.
"Hän on vähän matkan päässä edellä päin", sanoi äiti.
Tosiaan niin olikin hän ja neljä muuta miestäni — kaikki yhdessä läjässä maassa ja maan hulluna juovuksissa, mihinkään kykenemättöminä. Kahin vieressä oli hänen setänsä Dola, joka oli yhtaikaa tulkki, kantaja, Kahin palvelia ja maankuulu kokkia Hän oli siis semmoinen pomo, ettei häntä ilman hyvää syytä, sopinut jättää tielle; mutta samalla oli vaikea saada ja ottaa häntä ja Kahia nyt mukaan. Meidän tuli näet Khongur-sillalla kulkea valppaan tiibettiläisen vartiaston ohi niin, ettei se meitä olin-paikastaan muutaman sadan askeleen päästä huomaisi.
Otin sittenkin kummankin lasiruusua sairastavan toisen toiselle, toisen toiselle puolelleni ja niin mentiin mäkeä alas "Alanterin vauhtia", ja kumma oli, ettemme suin päin syösseet elävän painon vaikutuksesta jokeen, polku kun oli virran reunalla verrattain kapea.
"Sahib", sanoi vihdoin Kahi, "minä olen toisella kymmenellä; meillä Shokalaisilla on villitty tapa semmoinen, että matkalle lähtiessä pitää tyhjentämän kunkin sukulaisen ja tuttavan kanssa pikarin viiniä, jos tahtoo pysyä hyvissä väleissä heidän kanssaan, ja sen vuoksi nyt maailma tanssii minun silmissäni. Jospa vaan saisin pistää pääni kylmään veteen!"