Täytin hänen toivonsa ja tein saman tempun Dolallekin, mutta seuraus oli, että miehet vaipuivat rannalle niin sikeään uneen, etten luullut heidän enään ikänä heräävän. Taivas peittyi pilviin. Hiljaa hiivin sillalle ja kuuntelin. Ei ainoatakaan ääntä mistään kuulunut eikä yhtään valon sädettä ollut missään. Menin edemmäksi. Silta ei ollut yhtämittainen rannalta toiselle, sillä keskellä koskea oli pieni pystypää kalliosaari, joka samalla oli silta-arkkuna ja sillanjakajana. Menin kalliolta eteen käsin. Ei elävää, ei valoa missään, koski vaan pauhasi. Yhtäkkiä kauhukseni huomasin sillan loppuneen, se oli revitty ja muuan hirsi ja joku lankku heilui toinen pää vedessä, toinen sillan raunioissa.
Palasin miesteni tykö ja kuiskasin, että meidän täytyy mennä oman puoleista rantaa pitkin, koska Tiibettiläiset ovat sillan repineet. Miehet kyllä selittivät sen mahdottomaksi, sillä kapeata polkua oli muka mahdoton pimeässä päästä. Päätin kuitenkin lähteä, sittenkuin pari miestä oli suostunut kantamaan kahta nukkuvaa toveriamme. Jonkun matkaa kuljettuamme täytyi pysähtyä, sillä nukkuvat kumppanimme eivät heränneet eikä heitä voitu enää kantaa eikä myös sillensä jättää. Heidät täytyi siis sijoittaa pensaikkoon ja peitteillä verhottuina jättää tuohon väliaikaiseen majaan makaamaan, kunnes tointuisivat. Itse palasin Garbjangiin ja menin tri Wilsonin vieraanvaraiseen suojaan levolle siksi kun päivä koittaisi, jolloin aioin miehineni lopultakin päästä liikkeelle.
YHDESTOISTA LUKU.
Vaarallinen käytävä. — Kummallinen silta rotkon poikki. — Liikuttava shokalaistapa. — Suurellainen vastaanotto. — Kaiken-makuista teetä. — T:ri Wilson yhtyy retkeeni muutamaksi päivää. — Valokuvauskoneen ilkitöitä. — Ruokavarat. — Kaksi lisäkantajaa! — Viimeiset ystävälliset kasvot.
Seuraavana aamuna ennen auringon nousua riensin maata jääneiden miesteni luo. He olivat jo liikkeelle lähteneet.
Polku oli todella kehno ja vaarallinenkin, sillä se kulki ihan syvänteen reunassa ja niin kapeana, että siinä töin tuskin oli tilaa jalkojansa muuttaa, ja yhtäkkiä sekin huono loppui. Edessämme oli nyt veden silittämä kallioseinä n. 12-15 metrin levyinen, joka aivan suorana laski Kali-jokeen.
Tätä vaarallista tietä kuljetaan harvoin, mutta kun Shokalaisilla on maata tällä puolella jokea, ovat he tämän kohdan ylimenoon keksineet seuraavan keinon. Köyteen sidottiin mies ja laskettiin kallion päältä alaspäin pitkin kallionseinää; siinä asennossa sai hän hakata vuoreen kaksi riviä pieniä koloja, n. miehen mitta kolorivien väliä. Kolot hakattiin n. metrin päähän toisistansa, alemmat jalkojen, ylemmät kulkian käsien varaksi. Kukin kolo on muutaman tuuman syvyinen.
Kiipeäminen näitä koloja myöden on vaarallista muulloinkin, mutta oli vielä enemmän nyt, kun sade oli vuoriseinän niin niljakkaaksi tehnyt. Yrittää täytyi kuitenkin, kun muuta neuvoa ollut. Riisuin jalastani ja olin olevinani rohkea kolosta koloon astuessani ja sormin yläkoloista kiinni pidellessäni; vuorotellen sai muuttaa jalkoja ja käsiä, ja koko ruumiin paino oli varpaitten ja sormien varassa. Lopultakin pääsin ylitse ja taas jatkui parin kolmenkymmenen senttimetrin levyinen polkumme.
Khanden Sing tuli sitten kaikki jalustimemme selässään, minun jälestäni samaa tietä. Pelossa ja jännityksessä katselin hänen kapuamistansa, kun hän vilusta väristen varvasteli sileätä seinää myöden; lopulta hänkin pääsi onnellisesti ylitse.
Nyt oli saatava selville mihin Kahi ja Dola olivat menneet, ja suureksi iloksemme löysimmekin vähän matkan päässä polulla heidän jälkensä. Polku nousi ja laski rotkojen reunoja myöden, paikoittain kävi se myös laakoja myöden, joita oli ladeltu vuoreen höllästi iskettyjen rautatappien päälle. Paikoin täytyi kiivetä kallion huipulle asti ja kontata rangoista ja oksista kyhättyä siltaa myöden kamottavan syvän rotkon yli. Tuon hullunkurisen sillan sivussa oli valkoinen villalanka, jonka arvattavasti joku Shokalainen oli siihen sitonut, että hänen kaukaisella maalla kuolleen sukulaisensa henki pääsisi tämän vaarallisen paikan yli entisessä kodissansa käymään.