Eräs miehistäni, kristitty nimeltä Rubso, oli saanut kouristuksia ja oli nyt aivan näännyksissä väsymyksestä ja pakkasesta. Hampaat helisten, kasvot väännyksissä ja iho kalmankalpeana makasi hän nyt aivan tainnoksissa. Silmät olivat sammuneet ja hän näytti kokonaan typertyneeltä. Me kannoimme hänet kiireesti kalliosuojaan ja hieroimme ankarasti saadaksemme veren liikkeeseen. Yli puolentoista tuntia puuhattua hänen hyväksensä, rupesi hän näyttämään elon merkkejä ja jaksoi taluttamalla vähitellen ruveta liikkumaan.
Kun me olimme, niinkuin jo on sanottu, eksyneet suunnasta saimme nyt kavuta alas solaan lähes parisataa metriä. Tällä välin oli vaarallisia kallioita ja holjuja: Minä riipuin juuri puolittain kontistuneilla sormillani kallionkielekkeessä päästäkseni siitä toiselle puolelle, kun samassa alhaalta päin kuului hätähuutoja korviini.
Vaikka olinkin vaarallisessa asennossa, käänsin päätäni ääntä kohden. Silloin näin kaksi miestä taakkoinensa huimaavaa vauhtia syöksyvän lumirinnettä alas. Jouduttuaan sille pienelle kalliosaarelle, jossa jyrkänne tekee äkkinäisen mutkan, vierivät he monta kertaa ympäri ja taakkojen sisällykset kiersivät joka kulmalle.
Helpotuksen huokaus pääsi minulta, kun näin miesten nousevan pystyyn. Toinen kokoili kamssunsa, kiersi ne nuoralla kokoon, otti taakan selkäänsä ja lähti uudestaan kiipeämään samaa tietä. Toinen parkui ja valitti, niin että ylös asti kuulimme hänen äänensä. Häntä näytti pyörryttävän. Mies horjui, meni nurin ja jäi paikalleen kuin kuollut. Minä kiirehdin nyt liukkaitten kallioiden ja irtonaisten vierinkivien yli ja saavuin solaan, 5,384 m. Kaksi miestä lähetettiin heti auttamaan tuota onnetonta. Ensin kantoivat he hänen taakkansa ylös, sitten hänet itse. Hetken perästä tointui hän, ja vaikka hän vielä olikin ruumiiltansa ihan runneltu, huomasimme kumminkin, ettei hänessä ollut mitään vaarallista vammaa.
Päästäksemme pian pois tästä jääkylmästä, tuulisesta solasta, kiirehdimme minkä jaksoimme jyrkkää rinnettä alas Tiibetin puolelle. Kuljettuamme ensin puoliympyrässä ja sitten suoraan monien pitkien jääkenttien yli, saavuimme vihdoin virran tasalle ja pystytimme telttamme lumeen 4,750 m. korkeudella. Siellä ei ollut yhtään puuta, ei jaakin- eikä hevosenlantaa, ei sammalia, sanalla sanoen, ei mitään, josta olisi saanut tehdä tulen. Säälin miehiäni, kun heidän näin vaivalloisen päivän perästä täytyi mennä nälkäisinä levolle. He uskovat, ja ovat varmaan siinä oikeassa, että kylmän ruuan nauttimisesta tämmöisillä korkeuksilla ja tämmöisessä pakkasessa, seuraa varma kuolema. Sentähden he ennemmin paastosivat.
Tuli yö ja yöllä kova tuuli, joka ajoi lumen kinoksiin telttojemme ympäri. Meidän täytyi monta kertaa yön kuluessa mennä ulos teltasta pingottamaan jäisiä köysiä ja lujemmin kiinnittämään seipäitä, ettei koko teltta lentäisi tiehensä. Kello 2 yöllä oli elohopea laskenut -12°. Kello 9 nousi se taas auringossa 26°, jolloin teltassamme oli -32°. — —
Satoi hirveästi rakeita ja vettä, kun me taas kokosimme kapineemme ja lähdimme matkalle. Olin vähän matkaa toisten edellä, kun suureksi hämmästyksekseni, ainoastaan vähän toista sataa metriä leiristämme, näin kaksinkertaisen rivin tuoreita jälkiä lumessa. Ne, jotka johtivat päin meitä, olivat vähän epäselviä ja puoliksi rakeita täynnä, ne taas, jotka johtivat meiltä pois, olivat sitävastoin hyvin selvät. Lähemmin niitä tutkittuani havaitsin niitten olevan Tiibettiläisten jälkiä. Siinä missä jäljet loppuivat, oli viidessä kohtaa merkkiä lumessa, osoittaen että mies oli asettunut suulleen maahan. Epäilemättä olivat ne olleet vakoilioita, jotka urkkivat meidän liikkeitämme. Minun mieheni olivat näyttäneet hyvin peljästyneiltä siitä asti, kun tulimme Tiibetin puolelle Himalaijaa ja nyt he makasivat suullaan jälkiä tarkastaen ja keskenään supisten niitten alkuperästä. Oli omituista katsella heidän levottomuuttaan ja pelkoaan. Muutamat luulivat miehen olleen dakun, rosvon, ja arvelivat rosvojoukon illalla hyökkäävän meidän kimppuumme. Toiset katsoivat varmaksi, että jäljet olivat Sepoin, jonka Gyaneman päällikkö oli lähettänyt meitä vakoilemaan. Kaikessa tapauksessa oli tämä heidän mielestään huono enne, ja kulkiessamme luoteiseen suuntaan pitkin joen vartta, näimme koko ajan jäljet edessämme ja näistä miehet laskettelivat mitä hurjimpia arveluita. Matkalla kuljimme niiden laaksojen suumaan ohi, jotka etelää kohti johtavat Nevai- ja Kats-soliin, 230° kompassisuunnassa. Nevai-solasta Darma-Jangtiin laskevan puron suusta otimme matkan suunnan. — 340° kompassisuunnassa oli Luvai-sola pääharjun päällä.
Maa oli nyt jonkun matkaa verrattain tasaista. Kahlattuamme kylmän virran poikki, jossa vettä oli vyötäisiin asti, rasittuivat miehet niin, että täytyi ruvetamme levolle, 4,945 m. korkeudessa. Pakkanen oli kova eikä taas ollut yhtään poltinaineita. Illalla tuuli tavattomasti ja satoi raskaasti lunta. Nälistyneet kantajat söivät kaurajauhoja (satua), mutta Khanden Sing, säädyltään raiputti, ei saattanut syödä riisumatta. Kahteen päivään ei hän ollut mitään syönyt, mutta ennenkuin hän olisi rikkonut uskontonsa sääntöjä vastaan tai niin kovassa kylmässä riisunut, meni hän syömättä maata peitteeseensä.
Tohtori jätti lämpimän sijansa ja meni juttelemaan miesten kanssa huomispäivän matkasta y.m. tavoin heitä lohduttelemaan. Minä jäin telttaani, jossa lämpömittari osoitti 40°. Lunta satoi yhtä vahvasti. Kantajat sijoittuivat niin liki toisiansa kuin mahdollista, edes siten saadaksensa lämpöä. Pidimme viisaimpana viivähtää tässä paikassa, sillä kantajatkin julistivat ennen kuolevansa kuin tämmöisellä säällä kulkevansa, ja niin koetimme teltassa peitteitten sisässä saada unta, lepoa ja lämmintä.
Ilma selkeni muutaman tunnin päästä. Nälistyneet mieheni valittivat polttopuiden puutetta ja uhkasivat jättää minun, kun eivät saaneet ruokaansa keitetyksi. Tila oli arveluttava. Otin kaukoputkeni ja kiipesin lähimmälle kukkulalle. Oli aivan kummallista nähdä, mikä rajaton luottamus miehilläni oli tuohon kappaleeseen. He uskoivat varmaan minun sillä näkevän "viisi tuumaa harmaan kiven sisään" niinkuin sanotaan, jopa näkevän vuorien lävitsekin. Kukkulalta palattuani lohdutin heitä sillä tiedolla, että päivän-matkan päässä on polttopuita. He riensivät nyt iloisesti ja innokkaasti kokoamaan kantamuksensa ja niin lähdettiin sangen sukkelasti liikkeelle minun osoittamaani suuntaan.