"Ei, ei, ei! Salaam, salaam, salaam!" huusi päällikkö ihan mielettömänä peljästyksestä. "Salaam, salaam, salaam!" toisti hän vielä kerran, pistäen kielen ulos suusta, kumartaen maahan asti ja laskien hattunsa jalkoihimme inhottavan matelevaisesti lausui: "Keskustelkaamme ystävinä."
Magbunin sotilaat, ollen yhtä rohkeat kuin päällikkönsäkin, vaihtoivat huomaamatta paikkaa ja vetäysivät upseeriensa selän taakse ollakseen suojassa, jos ammuttaisiin. Tarkemmin mietittyään, eivät he pitäneet tätäkään varovaisuudenkeinoa riittävänä, vaan nousivat toinen toisensa jälkeen ylös ja menivät hitaasti viisi tai kuusi askelta takaperin linnoitusta kohden osoittaakseen etteivät niin tehneet pelosta, mutta sitten lähtivät he käpälämäkeen minkä jaksoivat.
Magbuni ja muut jälelle jääneet upseerit kävivät yhä nöyremmäksi. Me keskustelimme kaksi pitkää tuntia kaikessa ystävyydessä, mutta ilman mainittavaa tulosta. Magbuni ei voinut omin päin päättää. Hänen täytyi keskustella upseeriensa kanssa ja saattoi vasta seuraavana aamuna antaa vastauksen. Sillä aikaa tahtoi hän pitää huolen meistä ja vastata meidän turvallisuudestamme, jos leiriytyisimme hänen telttansa lähelle. Tämä oli tietysti vaan metkua, että hän voittaisi aikaa ja ehtisi hakea sotaväkeä Barkasta, Rakstal-järven pohjoispuolelta sekä muualta lähiseuduilta. Sanoin hänelle suoraan, etten häntä uskonut ja että ensin aioin järjellisillä syillä vaikuttaa Tiibetin virkamiehiin, ennenkuin ryhdyin muihin keinoihin. Huomautin taas, että olimme rauhallisia matkustajia, emmekä ole tulleet tappelemaan heidän kanssaan ja että kymmenkertaisesti maksamme, mitä häneltä ja hänen kansaltaan ostamme. "Mutta", lisäsin minä, "varokaa, ettette koske hiuskarvaakaan kenenkään minun väkeni päästä."
Magbuni vakuutti täysin ymmärtävänsä minua, vannoi minulle ikuista ystävyyttä ja pyysi hartaasti, että me ystävinä leiriytyisimme hänen telttansa lähelle. Auringon ja Kunju Suniin (Kolminaisuuden) kautta vannoi hän olla meitä hätyyttämättä. Nöyrästi hyvästijätettyään hän poistui.
Tohtori ja minä olimme istuneet etumaisina ja meidän takanamme Khanden Sing, bramiini ja molemmat kristityt. Kantajat seisoivat takana. Magbunin mentyä käännyin ja katselin heitä. Mikä näky! Kaikki itkivät ääneen, kädet kasvoilla. Kyyneleet juoksivat pitkin Kaliin poskia ja Döla oikein nyyhki. Daku ja muut Tiibettiläiseni, jotka olivat valepuvussa, ettei heitä tunnettaisi, olivat kyyristyneet tavaroittensa taakse. Vaikka tilamme olikin vakava, en voinut olla naurahtamatta noille surkeille pelkureille. Me pystytimme telttamme, ja olin hetken aikaa istunut merkitsemässä päivän havainnoita sekä kirjoittanut päiväkirjaan, kun Kahi, hyvin peljästyneenä, tuli ryömien telttakankaan alitse. Hän oli niin säikähdyksissä, että hän tuskin sai sanaa sanotuksi.
"Sahib", kuiskasi hän vihdoin, "Tiibettiläiset ovat lähettäneet sanan kantajille, uhaten tappaa heidät, jolleivät jätä sinua. Heidän tulee jo tänä yönä paeta, ja jos sinä yrität heitä pidättää, tulee heidän heti tappaa sinut."
Samalla kuin magbuni tällä tavalla yllytti minun väkeäni kapinaan, lähetti hän meille suuret joukot kuivaa lantaa polttoaineeksi sekä vakuutti meille ikuista ystävyyttä. Tämä seikka ei kuitenkaan estänyt häntä samalla aikaa lähettämästä joka suunnalle sotamiehiä, pyytämään apua, ja minä näin yhden menevän Kardamiin ja Taklakotiin, toisen Barkaan ja kolmas lähti länteen päin.
Telttakankaan aukon kautta seurasin tarkoin kantajieni kaikkia liikkeitä. He erottivat tarkasti huopapeitteensä ja vaatteensa minun tavaroistani, ja jakoivat eväät keskenään. Menin heidän luokseen, käskin heidän laittaa tavarat uudestaan kuntoon, odotin kärsivällisesti kunnes tämä oli tehty ja sanoin heille lopuksi levollisesti, mutta vakavasti, että ehdottomasti ammun jokaisen, joka yrittää paeta tai ryhtyy kapinaan.
Sillä aikaa kun tohtori ja minä vahvistimme itseämme vahvalla ruualla, jonka onnettomuuden ennustajat leirissämme sanoivat olevan viime ateriamme, valmisteli Khanden Sing meitä taistelukuntoon. Hän puhdisti tarkasti kiväärit ja nähtävästi taisteluhaluisena pani ampumavarat kuntoon. Bramiini, jonka uskollisuuteen me myös saatoimme luottaa, pysyi koko ajan levollisena. Hän oli filosoofi, eikä koskaan pitänyt mistään melua. Hän ei ottanut tehokkaasti osaa meidän varustuksiimme. Hän ei sanonut pelkäävänsä kuolemaa. Ainoastaan Jumala voi hänet tappaa ja ilman Hänen tahtoansa eivät Tiibetin kaikki väkipyssyt voisi lähettää kuulaa hänen ruumiiseensa, ja jos Jumala oli päättänyt, että hänen tuli kuolla, mitä silloin vastustaminen auttaisi! Molemmat kääntyneet olivat, hyvinä kristittyinä, käytännöllisemmät ja hioivat jo mahdottoman suuret veitset teräviksi kuin partaveitset.
Pimeän tultua asettivat Tiibettiläiset vahteja leirin ympäri, vähän matkan päähän. Luultavaa oli, että magbuni aikoi petollisten kantajien avulla äkkiä hyökätä leiriimme. Yksi meistä vartioitsi koko yön teltan ulkopuolella. Muut makasivat vaatteissaan, aseet vieressä. En juuri saata sanoa että t:ri Wilson ja minä olisimme olleet erityisesti levottomia, sillä tiibettiläiset sotilaat, kömpelöine liikkeineen, pitkine keihäineen ja loistavasti koristettuine miekkoineen, herättivät meissä enemmän oudoksumista kuin pelkoa.