KUUDESTOISTA LUKU.
Barkan Tarjumi. — Loppumattomat keskustelut. — Tarjumin levottomuus.
— Saamme luvan jatkaa matkaamme. — Petturi. — Kaunis puhe. —
Valepukuisia. — Synkältä näyttää. — Daku. — Paluumarssi. — Vakoiliat
saavat matkapassin.
Varhain seuraavana aamuna heräsimme kaukaisten hevostenkellojen kilinään. Kun katsoin teltasta ulos, näin pitkän rivin raskaita tavaroita kantavia hevosia, joita suojeli joukko aseellisia ratsastajia. Joku korkea virkamies oli varmaankin tulossa. Vartiajoukko oli hänen etuväkensä ja siinä kuljetettiin hänen tavaransa aliupseerien suojaamina. Joukko teki suuren kierroksen leirimme ympäri ja he astuivat ratsujensa selästä linnan lähellä. Eri tahoilta saapui alinomaa ryhmittäin toisia sotilaita ja sanansaattajia. Erään tämmöisen joukon päällikkö oli varmaankin arvokas henkilö, sillä hänen seurassaan oli paljon sotilaita ja hän vastaanotettiin nöyrimmällä tavalla.
Hetken perästä lähetti äsken tullut, joka ei ollut mikään vähäpätöisempi henkilö kuin Barkan tarjumi, sanan, että hän pyysi saada kunnian käydä meidän luonamme. Me vastasimme, että juuri söimme aamiaista, mutta että lähettäisimme sanan, kun tahdomme häntä puhutella. Kokemuksesta tiesimme, että on viisainta kohdella tiibettiläisiä virkamiehiä ikäänkuin alamaisia, sillä siitä he käyvät kohteliaammiksi ja vähemmän vaativiksi.
Kello 11 lähetimme sanan tarjumille, että hän saisi tulla. Hän tuli heti, mukana suuri seurue. Yllään oli hänellä pitkä vehreä silkkitakki, kiinalaista mallia, leveät hihat kyynäspäihin asti käärityt. Lakkinsa oli samallainen kuin kiinalaisten virkamiesten ja jaloissa oli hänellä suuret, raskaat silkkipohjaiset saappaat. Hänen pitkät, kalpeat, laihat kasvonsa olivat monessa suhteessa merkilliset. Niissä oli hengetön, tylsä ilme, vaikka nuo melkein naiselliset kasvot itsessään olivat hienopiirteiset. Useat merkit osoittivat, että hän kuului henkisesti ja siveellisesti alhaiseen luokkaan. Pitkä tukka levisi kiemuroina olkapäitten yli. Vasemmassa korvassa oli suuri rengas malakiittikoristeineen ja lerkkuinen. Vapisevissa sormissaan piteli hän pientä tiibettiläistä vaatekääröä, jota hän käytti nenäliinaksi silloin, kun hän ei tiennyt mitä hän kysymyksiin vastaisi. Tarjumi ja hänen seurueensa olivat erittäin kohteliaita. He kumarsivat alinomaa maahan asti, ja niinkuin tavallista oli, pistivät he kaikin kielensä ulos suusta, ikäänkuin käskystä. Kielensä olivat ryppyiset ja kelmeänväriset ylöttömästä teenjuonnista.
Olimme levittäneet mattoja pääteltan eteen. Tohtori ja minä istuimme eräälle ja käskimme tarjumin sijoittua toiselle matolle meitä vastapäätä. Hänen seurueensa sijoittui hänen ympärilleen. Tunnettua on, että sen, joka Tiibetissä on "jotakin", tahi tahtoo "jostakin" käydä, täytyy pitää sateenvarjoa levitettynä päänsä yli. Onneksi oli aina varovainen tohtori tuonut mukaansa kaksi sateenvarjoa ja näitä nyt Khanden Sing ja bramiini pitivät päämme yli. Tarjumin yli piti hänen kirjurinsa tavattoman suurta sateenvarjoa.
Vaikka tarjumi alinomaa vakuutti ystävyyttään, en kuitenkaan, tarkemmin miehen kasvoja tarkastettuani, voinut luottaa hänen sanojensa vilpittömyyteen. Hän ei koskaan katsonut meitä suoraan silmiin, vaan katseensa oli alinomaa maahan luotu ja hän puhui inhottavan teeskenteleväisesti. Ensi näkemästäni en miehestä pitänyt ja, varuilla ollen, pidin ladatun kiväärin polvella edessäni.
Kun oli pidetty pitkiä, kankeita puheita, lausuttu ylemmääräisiä kohteliaisuuksia, jotka olivat kaikkea järkeä vailla, erinomaisella osaaottavaisuudella kyselty kaikellaisia sukulaisia, tarjumi alinomaa yskinyt ja niistänyt nenäänsä niin pian kuin kysyttiin, oliko hän jo päättänyt mitään, ja kun kärsivällisyyteni oli ihan lopussa, vasta silloin ryhdyttiin keskustelemaan asiaa, joka taas kesti tuntikausia. Kun pyysimme jatkaa matkaamme, ei hän vieläkään voinut antaa vastausta.
Saadaksensa hänet tekemään lopullisen päätöksen ennenkuin lisäväkeä ehtisi saapua, ehdotti tohtori, että hän antaisi kahdeksan meistä mennä Mansarovariin, kun tohtori ja muut jäisivät sillaikaa pantiksi. Mutta ei tarjumi myöntynyt tähänkään ehdotukseen. Hän tosin ei suoraan kieltänyt, mutta esiintoi kaikellaisia syitä ja oli hyvin muka peloissaan meidän turvallisuudestamme. Me emme osaisi tietä, sanoi hän, ja jos osaisimmekin, olisi se hyvin vaikeata ja ilmasto kovin ankaraa. Ryövärit meitä ahdistaisivat j.n.e. Tämä kaikki kysyi hyvin meidän kärsivällisyyttämme. Sekä hänen että hänen seurueensa koko käytöksessä oli jotakin, joka antoi meille aihetta olla varoillamme. Päätin sentähden heti päästä ratkaisevaan päätökseen.
Kiväärini oli yhä puolivedossa polvellani. Käänsin sen suun tarjumia kohti ja annoin oikean käden liukua lipasimeen. Hän väänsihe levottomasti, kauheasti peljäten. Katseensa, joka tähän asti oli suunnattu maahan, muuttui nyt harhailevaksi ja kiintyi sitten levottomasti pyssynsuuhun, samalla kun hän koetti päätään oikealle ja vasemmalle vääntäen sitä välttää, mutta minä annoin kiväärini seurata kaikkia hänen liikkeitään. Seurue oli yhtä peljästynyt kuin hän itsekin. Miesparka oli epäilemättä suuressa tuskassa. Äänensäkin muuttui korkeasta ja käskevästä yhtäkkiä matalaksi ja myöntyväksi. Nyt hän hartaasti lupasi myöntyä kaikkeen.