"Näen, että olette hyvää väkeä", sanoi hän heikosti, yskien ja syvään kumartaen. "En voi, vaikka tahtoisinkin antaa teille virallista lupaa jatkaa matkaanne, mutta saatte mennä, jos niin tahdotte. En saa enempää sanoa. Kahdeksan teistä saa mennä pyhälle Mansarovar-järvelle. Muut jäävät tänne."
Hän tahtoi kuitenkin vielä kerran keskustella alamaistensa kanssa, ennenkuin hän teki lopullisen päätöksen. Tähän me suostuimme.
Tarjumi lahjoitti nyt tohtorille suuren palasen tiibettiläistä kangasta. Minä olin tavallisuuden mukaan aamulla kylpenyt ja turkkilainen kylpyliinani oli vielä teltan edessä kuivumassa. Tarjumi, joka muuten piti kaikista meidän tavaroistamme, ihastui erityisesti tuohon nukkaiseen pyyhinliinaan. Hän lähetti noutamaan pientä poikaansa, että tämäkin saisi nähdä tuon merkillisen kapineen ja ripusti sen, pojan tultua, vaipaksi hänen hartioilleen. Minä tarjosin heti sen hänelle, jos hän tahtoisi sen ottaa. Tarjumi ihastui ikihyväksi ja tähänastinen kireä välimme muuttui nyt mitä ystävällisimmäksi. Me kutsuimme heidät kaikki telttaamme, jossa he uteliaasti ja loppumattomasti kysellen tutkivat kaikkia tavaroitamme. Nyt olivat he sangen iloiset ja leikkiset, toisinaan melkein naurettavat katsella. Tiibettiläiset rakastavat paljon juovutusjuomia ja he kysyivät pian, eikö meillä olisi semmoisia, sillä ei mikään voisi olla heille mieluisempaa. Mutta kun en matkoillani koskaan kuljeta mukanani sitä ainetta, en saattanut tarjota heille mitään "priima" tavaraa. Etteivät kävisi tyytymättömiksi, annoin heille sitä väkiviinaa, jota käytin korkokoneisiini. Sen he mielihyvällä pistivät poskeensa, täyden arvon antaen sen kurkkuapolttaville ominaisuuksille, ja vielä lisää pyytäen. Tarjumi valitti jotakin kipua, joka häntä kauvan oli vaivannut, ja tohtorilta sai hän siihen tehokasta lääkettä. Kaikki hänen seuralaisensa korkeat virkamiehet saivat myös pieniä lahjoja hyvästijättäissä.
Iltapäivällä tuli hyviä uutisia tarjumilta. Hän käski sanoa, että kun olimme olleet niin ystävällisiä hänelle ja hänen seuralaisilleen, piti hän meidät ystävinänsä. Ja koska niin halusimme päästä Mansarovar-järvelle ja suurelle Kelas-vuorelle, ja kun olimme jo niin paljon vaikeuksia kärsineet ja niin paljon varoja uhranneet niin pitkälle päästäksemme, suostuisi hän päästämään kahdeksan meistä jatkamaan matkaamme pyhille paikoille. Hänen oli mahdoton antaa meille virallista suostumusta, mutta me saimme lähteä, jos niin tahdoimme.
Tämä sanoma ilahutti tietysti minua. Kun vaan kerran olin
Kelas-vuorella, keksisin kyllä keinoja päästäkseni edemmäksi.
Samana iltana hiipi eräs petturi minun väestäni ulos teltasta ja meni tarjumin luoksi. Epäilemättä hän nyt ilmoitti, etten ollutkaan tohtorin veli enkä hintulainen pyhiinvaeltaja, vaan eräs sahib, matkalla Lassaan. Päättäen siitä, mitä sittemmin kuulin, näyttää siltä kuin olisi tarjumi ensin epäillyt hänen kertomustaan. Mutta sitten lähetti hän yöllä sanomaan, että kaikin mokomin palaisimme samaa tietä kuin olimme tulleet. "Jos todellakin joukossanne löytyisi sahib, jonka olitte minulta kätkeneet, ja jos nyt päästäisin teidät eteenpäin, veisivät Lassan asukkaat minulta pääni. Te olette nyt ystäviäni ettekä saata antaa semmoista tapahtua."
"Sano tarjumille", vastasin minä, "että hän on ystäväni ja että olen häntä ystävänä kohteleva."
Seuraavana aamuna näimme 130 aseellista ratsumiestä muutaman sadan askeleen päässä teltastamme. Jos nyt olisin lähtenyt matkalle pelkuri-väkeni kanssa ja ratsumiesten seuraamina, olisivat he varmaan tehneet tenän, ja minä katsoin parhaaksi turvautua sotajuoneen. Korkeitten herrojen ja aseellisten miesten suureksi kummaksi ja kauhuksi lähdimme, tohtori, Khanden Sing ja minä, aseet kädessä ja vakavin askelin suoraan ratsujoukkoa kohti. Meitä seurasivat kantajat vavisten. Magbuni ja tarjumin upseerit tuskin silmiänsä uskoivat. Ratsastajat astuivat kiireesti hevosten selästä ja laskivat pois aseensa, merkiksi etteivät tahtoneet kanssamme taistella. Me marssimme heidän ohitsensa ollenkaan heistä välittämättä. Magbuni juoksi perästäni ja rukoili minua pysähtymään silmänräpäykseksi. Dola käskettiin tulkiksi. Virkapukunsa leveistä laskoksista otti nyt Gyaneman päällikkö esille kirjaellut virkasaappaat ja ojensi ne minulle lausuen:
"Vaikka kasvosi ovat päivän polttamat ja mustat ja silmäsi heikot — sivumennen sanoen ne eivät olleet heikot, mutta minä käytin lumisilmälaseja — ilmaisevat kuitenkin kasvojesi piirteet, että olet hyvää sukua ja että sentähden varmaan olet korkea virkamies maassasi. Jalo mielesi ei suinkaan salli, että meitä rangaistaan sinun tähtesi. Ja nyt sydämmemme iloitsee, kun näemme sinun palaavan takaisin samaa tietä, josta tullutkin olet. Salli minun lahjoittaa sinulle tämä saapaspari, etteivät jalkasi kävisi aroiksi pitkällä ja vaivalloisella matkallasi kotimaahasi."
Puhe, ivallisine loppuponsineen, ei ollut niin huonosti koottu, jos sen johdommukaisuus olikin vähän omituinen. En katsonut hyväksi selittää Tiibettiläisten erehtyneen aikomuksestani. Otin saappaat vastaan ja magbuni seurueineen kumarsihe maahan asti.