Kardam'in ja Dogmar'ia kautta kulki polku Gyanemasta Taklakotiin pitkin virran vierua, samoin toinen lounaiselle suunnalle Mangshan-solaan.
Nämä seudut olivat meille vaarallisia, sillä arvattava oli, että Tiibettiläiset jo tiesivät meidän päässeen heidän käsistänsä ja olevan matkalla heidän sisämaahansa. Tiesinkin jo lähetetyn sotamiehiä y.m. urkkioita vartioimaan solia ja polkuja meidän matkallamme. Kun retkemme siis kävi monien tienristimysten ohi, saimme olla hyvinkin varoillamme. Tiibetissä on ilma niin kirkasta, että liikkuvaiset esineet näkyvät tavattoman pitkien matkojen päähän aivan selvästi. Kun kaukoputkella katsoen en mitään epäiltävää nähnyt, jatkoimme matkaa. Mieheni katsoivat kuitenkin varmemmaksi kulkea laaksoa kuin harjannetta myöden ja niin menimme muutamaan rotkoon, jossa tosiaan turvemmassa olimmekin. Mutta emme vielä olleet ehtineet rotkon reunalle, kun jo alempaa kuulimme melua.
Khanden Sing ja minä konttasimme ihan reunalle ja kurkistimme syvyyteen. N. 150 metriä meidän alapuolellamme näimme tiibettiläisen leirin, jossa oli paljon jaakkia ja pikkuhevosia. Tarkastelin tätä vähän aikaa. Siellä näkyi olevan useita sotamiehiä, varmaankin pitääksensä meitä silmällä. Kaukoputken avulla tunsin muutamia Gyaneman linnanväestä. Pidimme viisaimpana hakea itsellemme lymypaikan, jossa oleskelisimme pimeään asti, teimme mutkan ylängölle päin, lähestyimme taas reunaa ja laskeusimme alas virran luo. Pimeän tultua menimme sen ylitse, kipusimme kahden ahtaan kallioseinän välistä ylös ja löysimme hyvän paikan, johon pysähdyimme.
Miesten seuraamina kiipesin nyt kallionkielekkeeltä toiselle ja jouduimme sileälle kalliolle, jonka yli riippui tavattoman suuri kallionlohkare, muodostaen sille ikäänkuin katon. Juuri tällaisen lymypaikan me tarvitsimme! Telttaa emme uskaltaneet pystyttää ja annoimpa vielä varovaisuuden vuoksi kaivaa kaikki kapineemme maahan, äkkihyökkäyksen varalta. Vapaina niistä voisimme paremmin piilottaa itsemme vainoojiltamme ja sitten toisten, tilaisuuden sattuessa, palata niitä ottamaan.
Ja juuri nyt, kun kaikki näytti selkenevän, tein kauhean havainnon. Nyt juuri kun oli erittäin tärkeätä päästä nopeasti liikkumaan, havaitsin ruokavarain olevan lopussa. Tästä minä täydellisesti hämmästyin, sillä ennenkuin erkanimme retkikunnan suuremmasta osasta, olin käskenyt miesten ottaa ruokavaroja 10 päiväksi. Tohtori oli saanut huoleksensa tämän toimenpiteen tarkastamisen ja hän oli ilmoittanut, että taakoissa oli pitkäksi aikaa ja riittävästi ruokavaroja. Ja nyt havaitsimme, että ruokavaroja oli tuskin yhdeksi ateriaksi. Samalla tein sen surullisen havainnon, että suolaa oli meillä ainoastaan muutama rahkila.
"Mihinkä olette suolan panneet?" kysäsin suuttuneena miehiltäni, koska epäilin heitä tästä tempusta, sillä olin käskenyt, että joka mies ottaisi mukaansa puolen "seeriä" (2/3 kiloa) suolaa.
"Sahib, me unohdimme ottaa suolaa," vastasivat miehet yhteen ääneen.
Niiden tavattomien vaivojen ja vaarojen jälkeen, joissa olimme olleet ja kaiken sen puuhan perästä, mikä minulla oli ollut tieteellisten kapineitteni säilyttämisessä, tuntui tosiaan kovalta nähdä kaikki tuumani nyt raukeavan, sillä meillä oli vielä 3-4 päivän matka Mansarovar-järvelle, jossa seuduin toivoin saavani uusia ruokavaroja. Täytyikö nyt jo näin kaukaa, kesken kaikkia palata takaisin ja perästäkin joutua Tiibettiläisten käsiin? Ruumiillisesta kärsimyksestä en tavallisesti piittaa, mutta sieluntuskat olivat nyt masentavia.
Olin nyt aivan alakuloinen ja päällepäätteeksi jouduin vielä ruumiillisestikin sairaaksi. Olin nim. puolipimeässä kahlatessamme Gakkon-virran poikki kompastunut kiveen ja kaatunut syvään veteen, tuulessa ja pakkasessa. Kun nyt märjissä vaatteissa ollen puhuin miesteni kanssa tuumistamme, rupesi minua äkkiä kovasti viluttamaan ja kävin niin kokonaan voimattomaksi, että kuumeen yhä karttuessa rupesin hourailemaan. Hampaat helisivät, ohimoita pakotti, ja kaikki retkemme vaivat muodostelivat kummallisia haamuja silmieni eteen; perikato näytti välttämättömältä. Jota enemmän aivojani vaivasin keksiäkseni keinon tilamme parantamiseksi, sitä toivottomammalta näytti tulevaisuus. Mutta yhtäkkiä salaman tavoin pälkähti päähäni ajatus, ensi katsannossa tosin mahdoton toteuttaa, mutta hätätilassa ei sentään kokonaan mahdoton. Mitäpä, jos neljä miestäni menisi valepuvussa Taklakotiin hankkimaan ruokaa vihollisiltamme, kaksi muka kauppiaana, kaksi kerjäläisenä. Me muut olisimme sen aikaa piilossa täällä. Puhuin siitä seuralaisilleni, ja hyvin ymmärrettävistä syistä vähän aikaa epäröittyänsä, otti neljä Shokalaista lähteäksensä tuolle vaaralliselle retkelle. Jos keksittäisiin keitä he olivat, menettäisivät he hirveän ja moninaisen piinan perästä päänsä. Ja vaikka he sittemmin minun pettivät, tulee minun avomielisesti tunnustaa tämä heidän ansionsa, että he niin rohkeasti ja uskollisesti minua tässä vaarallisessa tilassa auttoivat.
Yöllä olivat miehet erittäin ystävällisiä minua kohtaan. Emme nukkuneet ensinkään, kun oli pelättävänä Tiibettiläisten äkillinen hyökkäys. Shokalaiset kertoivat tiibettiläisiä ryövärihistorioita, jotka kyllä unen silmistä sivalsivat ja hiukset pörröön nostivat.