Päivän koitossa lähdimme liikkeelle poimimaan nokkosia, joita leirimme lähellä kasvoi runsaasti. Niistä laitoimme erimuotoisia ruokia, jotka tosin olivat ravitsevia, vaikkei niiden makua juuri sovi kehua. Silloisissa oloissa eivät nokkoset olleet niinkään huonoja. Pahinta vaan oli, ettei ollut suolaa, jonka kanssa nautittuna nokkonen epäilemättä olisi helpommin sulanut. Suolaa koetimme korvata pippurilla, ja lohdutuksemme oli, että niin kauvan kuin meillä oli näin paljon nokkosia lähittyvillämme, ei ainakaan tarvinnut nälkään kuolla.
YHDEKSÄSTOISTA LUKU.
Viimeiset ruokavarat. — Tuumasta toimeen. — Ryövärijoukko. — Linnamme. — Sotamiehiä jäljitiämme.. — Kamala leiri. — Dogpa-heimon ihmisiä. — "Kauppias" ja "kerjäläinen" palaavat. — Heidän vaarallinen seikkailunsa. — Päästäni on luvattu hinta. — Shokalaiset aikovat jättää minun. — Kapina.
Ruokavaroja oli nyt 2 kiloa jauhoja, kilo riisiä ja kilo satoa. Nämät annoimme niille neljälle, joiden piti tunkeutuman Taklakotiin, sillä heidän retkensä oli epäilemättä pitkä ja vaivalloinen. Meillä oli kylliksi nokkosia.
Shokalaisia matkaanmeniöitä neuvoin tarkasti, kuinka menettelisivät. Heidän tulisi mennä yksitellen Taklakotiin ja ostaa aivan vähän erällänsä. Kun olisivat saaneet kerätyksi kantamuksen verran, tulisi yhden heti lähteä paluumatkalle sen kanssa. Toiset seuraisivat samoin yksitellen, kunnes he kaikin kohtaisivat toisensa sovitulla paikalla ja sitten yhdessä saapuisivat leiriimme.
Kiireesti laitettiin tarkoituksemmukainen puku kullekin sekä tehtiin muut tarpeelliset varustukset. Ja vihdoin moninkertaisten hyvästijättöjen ja kehotussanojen perästä lähtivät miehet vaaralliselle matkalleen.
Kaikkialla ympärillämme tuntui olevan hiljaista ja rauhallista, jopa siihen määrään, että minä kaivoin sekstanttini ja tekohorisonttini esille ja rupesin tekemään pituus- ja leveysasteen mittauksia, kun hirveäksi hämmästykseksemme sangen suuri lauma jaakkia ilmestyi solaan leirimme pohjoispuolelle ja samosivat suoraan meitä päin. Oliko meidät havaittu? Tarjumin väkikö se noin kulki laumoillensa? Ei ollut aikaa hukata silmänräpäystäkään. Koneet ja peitteet piilotettiin heti, ja me ryömimme suoraan jaakkeja päin, jotka meidät nähdessään pysähtyivät. Sitten aloimme viskellä kiviä heille päin silmiä. Tästä jaakit niin pahastuivat, että syöksivät päistikkaa Likimmäiseen rotkoon. Se oli onneksi meille, sillä piilopaikastamme saatoimme erottaa joukon Tiibettiläisiä, jotka riensivät jaakkiensa jäljessä samaan rotkoon. He kulkivat meidän ohitsemme ainoastaan muutaman sadan askeleen päässä, nähtävästi ihan tietämättöminä meidän läsnäolostamme. He laulelivat ja ryömivät tuon tuostakin maassa kaiketi jälkiä tarkaten.
Iltapäivällä lähdin minä tiedustelemaan suuntaa Gyaneman tielle päin, ja sain, itse piilossa ollen, nähdä useita Tiibettiläisiä Taklakotin matkalla. Sotamiehiä ei ollut näkyvissä, mutta sen sijaan suuri joukko jogpa-heimon ryöväriväkeä, jotka ajoivat edellänsä hyvinkin tuhatlukuista lammas- ja jaakkilaumaa. Se oli viehättävä näkemys. Kaikki he ratsastivat, niin miehet kuin naisetkin, pienillä hevosillaan verrattain nopeasti ja näyttivät silmänräpäyksessä tottelevan päällikköänsä, joka käheällä äänellään antoi ohjeitansa yhä rukousmyllyään pyörittäen. Miehillä oli taulakiväärit ja miekka, ja kullakin ratsastajalla takanaan säkki ruokavaroja satulassaan. Suuren kallionlohkareen takaa minä katselin tuota pitkää jonoa, ja mieleni tunsin keveämmäksi, kun viimeinen ratsastaja ainoastaan parinkymmenen askeleen päässä kulki sivutseni.
Se mitä olin nähnyt, antoi kuitenkin syytä arvella, että leirimme ei ollut oikein turvallisessa paikassa. Miesten avulla sitten tehtiin kalliomme ympäri ja pilkin sen lohkareen sivuja myöden, joka teki katon virkaa, vierinkivistä muurintapainen varuste, joka samalla suojelisi meitä Tiibettiläisten vakoojilta ja olisi turvana odottamattomia yöllisiä hyökkäyksiä vastaan. Kaikki kapineemme kaivettiin maahan vähän matkan päähän leiristä.
Pitkä ja yksitoikkoinen päivä oli taas loppuun kulunut. Viimeinen suolanrahje oli kulutettu, ja meidän täytyi vielä päivän, toisen, kolmannen ja neljännenkin elää nokkosilla. Jo ikävystyimme aikojamme ja päivät tuntuivat loppumattoman pitkiltä, kun etukumarassa kivenkamaralla päivät pääksytysten tähystelimme, eikö jo näkyisi ruokavarain hankkioitamme palaavan. Joka kerta kun erotin ihmisiä etäällä, hykähti rintani, mutta aina ne olivat paimentolaisia tai ryöväriväkeä tai muita vaeltajia Gyaneman ja Gartokin tiellä. Kuinka usein kuuntelimmekaan ja kurkistelimme "linnamme" rei'istä, kun jokin outo ääni korviimme ennätti! Kun aika kului, eikä neljää matkustajaamme kuulunut, aloimme käydä levottomiksi. Olivatko he saaneet surmansa, vai olivatko he pettäneet meidät?