Khanden Sing, joka aina mielitteli olla vähän herkkusuu, kieltäytyi vakavasti syömästä mitään tästedes, ja julisti juhlallisesti, että on parempi olla syömättä mitään, kuin joka päivä syödä aina samaa. Hän saattoi paastota 10 päivää, jos sikseen tuli, ja korvasi unella ruuan puutteen.
"Linnamme" oli kyllä sopiva aamuisin auringon paistaessa, mutta päivällä saimme sen tuon tuostakin jättää, kun lämpömittari osoitti 48°-62° Fahr. Kello yhdestä päivällä kello kymmeneen illalla puhalsi kiperä kaakkoinen. Oli niin kylmä, että lämpömittari laski äkkiä, kun aurinko meni vuorten taa +15⁰ asti ja laski siitä hiljallensa yön tietämissä 0° alle. Eräänä yönä oli hirveä lumimyrsky, niin ankara, että se kaatoi kumoon muurimme meidän makeimmassa unessa maatessamme. Nyt saimme lyödä unta korvalle ja ruveta taas "muurimestariksi".
Aamulla nokkosia kootessamme kuulimme kaukaa kulkusten kilinää. Ne olivat ratsastajia, jotka yhä lähenivät. Sammutin heti tulet, kätkimme kamssumme ja livistimme linnaamme. Samassa ilmestyi 5-6 ratsastajaa taulakiväärit rukouslippuineen hartioilla; he ajoivat rinnettä pitkin ainoastaan muutaman askeleen päässä meistä. Heidän joka taholle tähtäävistä silmäyksistään päätimme heidän etsivän jotakuta, epäilemättä minua. Onneksi heidän silmänsä eivät osuneet meihin. Luultavasti odottivat he jossakin sopukassa näkevänsä suuren eurooppalaisen teltan, eivätkä saattaneet aavistaakaan meidän olevan siellä missä olimme. Tähtäsimme heitä tarkoin, mutta emme saaneet syytä ampua. He ratsastivat sivutse, ja kavioitten ja kulkusten ääni vähitellen katosi kaukaisuuteen. Tarjumin vakoojia nämä ratsastajat varmaankin olivat ja olivat nyt arvattavasti paluumatkalla, ilmoittaaksensa, että sahib ei ollut näillä mailla mantereilla.
— —
"Kamalaksi leiriksi" nimitimme tätä leiriä, sillä monet ja hirveät olivat ne vaivat ja vastukset, joita siellä saimme kokea. Eikä vieläkään kuulunut kumppaniamme palaaviksi. Silloin tarjoutui kaksi jäljellä olevaa miestäni menemään Kardamiin, joka paikka on moniaan kilometrin päässä tästä, etsimään ruokavaroja Tiibettiläisiltä. Toisella heistä oli tuttava Kardamissa ja tältä hän toivoi saavansa meille pariksi päivää elatuksen apua.
He lähtivät puettuina toivioretkeläisiksi; heidän vaatteensa olivat kyllä muutenkin jo ryysyiset, jotenka puvun muodostamisesta ei paljonkaan vaivaa ollut. Vasta illalla he palasivat. Heillä oli kerrottavana lystikäs juttu. He olivat matkalla kohdanneet dogpa-heimon ryöväriväkeä ja olivat suoraa päätä menneet heidän leiriinsä, pyytäen ostaa ruokaa. Mutta onnettomuudeksi ei näillä ollut ruokaa omiksikaan tarpeiksensa, jotenka miehemme eivät saaneet mitään. Heidän kanssaan jutellessansa tuli sivumennen puheeksi, että Tiibettiin oli tunkenut suuren sotajoukon kanssa Lando Plenki — sen nimen Tiibettiläiset olivat minulle antaneet — ja Taklakotissa sekä muualla oltiin nyt kovasti levottomia, sillä tämä sahib teki itsensä näkymättömäksi joka kerta kuin Tiibettiläisiä sotamiehiä joutui hänen tiellensä. Hänet oli nähty monin paikoin Tiibetissä ja joka haaralle oli lähetetty sotamiehiä häntä vangitsemaan. Monta kertaa oli päästy hänen jäljillensä, mutta ei häntä vaan ole löydetty.
Sanansaattajia oli lähetetty Taklakotista Lassaan, Tiibetin pääkaupunkiin, 16 päivämatkan päähän, sekä Gartokiin, joka on suuri kauppapaikka länsi Tiibetissä, pyytämään apujoukkoja ja ottamaan kiinni tuon kummallisen muukalaisen, jonka sanottiin osaavan kulkea veden päällä ja lentää vuorten yli aivan mielensä mukaan. Kun muistelin vaivojani ja kärsimyksiäni vuorilla kiivetessäni ja vesiä kahlatessani, tuntui heidän kertomuksensa hyvinkin hurjalta pilalta. Muuten en ollut ensinkään tyytymätön siihen, että Tiibettiläiset luulivat minulla niin ylenluonnollisia voimia olevan, sillä siten he ehkä pidättyisivät aivan päällemme tunkeutumasta.
Saimme vielä viettää kolme päivää lisää tuskallisessa tietämättömyydessä ja levottomuudessa neljän kumppanimme kohtalosta. Kolmannen päivän iltana olimme epätoivoisina vetäytyneet linnaamme, peläten heidät vangituksi tai tapetuksi. Kello oli 10 illalla. Olimme väsyneet ja aioimme mennä maata. Alhaalla rotkossa oli tulemme sammumaisillaan. Kaikki ympärillämme oli ääneti ja hiljaa. Silloin kuulin äkkiä läheneviä askeleita. Korvat pystyssä kuuntelimme ja kurkistimme ulos muurin raoista. Olivatko nämät Tiibettiläisiä ja aikoivatko he yllättää meidät nukkuessamme, vai palasivatko kumppanimme nyt vihdoinkin?
Silmäilimme yhtämittaa solaan, josta ääni tuli. Olimme ihan ääneti, mutta miesten liikkeet ilmaisivat hermostunutta mielentilaa. Viimein hiipi neljä horjuvaa olentoa leiriin, mutta emme nytkään puolipimeässä osanneet erottaa keitä ne olivat.
"Kuan hai (kuka se on)?" huusin minä. — "Dola", vastasi joku ja me tervehdimme heitä heti iloisesti ja hartaasti. Mutta ilomme ei ollut pitkällinen. Miehet eivät mitään vastanneet. He näyttivät nääntyneiltä ja peljästyneiltä. Pyysin heitä sanomaan synkkämielisyytensä syytä, mutta he vaan purskahtivat itkuun, heittäytyivät maahan ja halasivat polviani. Näin selvästi, että heillä oli jotakin vakavaa kerrottavana, vaikkeivät tahtoneet sitä sanoa. Ja vakavia tosiaan olivat uutiset, joita he toivat.