Omituisen muotoinen Titse, "pyhä kukkula", on erittäin viehättävä. Se on, niinkuin jo sanoin, jättiläissuuruisen temppelinkaton näköinen, mutta minun mielestäni siltä puuttuu se muotojen sulava viehkeys, joka juuri tekee Jaapanin Fujiama-vuoren taiteellisessa suhteessa kauneimmaksi vuoreksi, minkä olen nähnyt. Titse on sangen kulmikas ja vaikka sen korkeus, juuren heleä väri ja lumijoukot sen rinteellä herättävätkin huomiota, ei se minua kumminkaan viehättänyt, vaikka näin sen koko korkeudessaan. Kun sen ympärillä leijaili pilviä, pehmittäen terävät piirteet, oli se kauniimpi. Mutta kauniimpana olen sen nähnyt auringon noustessa, kun sen itäsivu hohti punaisena ja keltaisena ja koko tuo majesteettinen kukkula kuvastui kullanloistavaan taustaan. Kaukoputkella saatoin varsinkin itäpuolella selvästi erottaa rotkotien, jota toivioretkeläiset kulkevat vuoren ympäri. Kerrottiin, etteivät muutamat vaeltajat tyytyneet tähän helpompaan tiehen, vaan kulkivat lumipengermällä, heti juuren yläpuolella. Lounaisella puolella näimme eräällä alemmalla kukkulalla tavattoman suuren kivioppaan (oboin).
Kulku Titsen ympäri kestää tavallisesti kolme päivää, muutamilta menee siihen vaan kaksi päivää ja suotuisissa oloissa on se kuljettu yhdessäkin päivässä. Pyhiinvaeltajat kulkiessaan mutisevat rukouksia, muutamin paikoin uhrataan, kiihkoisimmat matelevat käärmeen tavoin, toiset ryömivät käsin ja jaloin, kun toiset taas kulkevat takaperin.
Titse eli Kelas on 6,483 m. ja Nandifu sen länsipuolella 6,071 m. korkuinen; luoteessa tästä "pyhästä" vuoresta näkyy toisia vielä vähän korkeampia kukkuloita kuin viimeksi mainittu. Eläimiä näkyy runsaasti olevan. Kun piirsin edessäni leviävän maiseman, kiiti lumiantilooppi kevein askelin ohitseni. Ammuin thar-eläimiä, ja kiang'eja näimme lukemattomat määrät. Rehevää raparperia kasvoi aina 5,050 m. korkeudessa, samaten runsaasti erästä lajia keltakukkaa, ja 5,640 m. korkeudessa sain verkollani kaksi paria mustia ja valkoisia perhosia. Heillä näkyi olevan iso lentonivel, eivätkä kohonneet maasta muuta kuin 6 tahi 7 senttiin, ja räpyttelivät epätasaisesti siivillään. Ne lensivät harvoin enemmän kuin metrin verran ja istuivat sitten pitkät ajat liikkumattomina, ennenkuin taas yrittivät lentää. Samaa perhoslajia olin löytänyt jo alempana (5,050-5,340 m.) ja aina parittain.
Järviä lähestyessämme tuntui ilma olevan kosteutta täynnä ja tuskin oli aurinko laskenut, kun jo peitteemme ja vaatteet kävivät vahvasta kasteesta läpimärjiksi. Olimme 4.915 m. korkeudessa, syvässä vesiperäisessä notkossa, johon olimme ylängöltä laskeuneet jyrkkää kallionseinustaa pitkin.
Ylängöltä olimme nähneet savupylväitä nousevan Rakastal-järven seutuvilta ja olimme päättäneet taasen kulkea hyvin varovaisesti. Valmistimme illallisemme ja muutimme varmuuden vuoksi keskellä yötä vielä ylemmäksi luoteeseen. Täältä jatkoimme aamulla matkaamme komean ja kaunissaarisen Paholaisjärven yläpuolella.
"Näetkös saarta tuolla, sahib?" kysyi Nattu, osoittaen järvestä kohoavaa autiota kalliota. "Siellä asuu laamaerakko, pyhä mies. Hän on asunut siellä yksinään monta vuotta ja Tiibettiläiset kunnioittavat häntä suuresti. Hän elää melkein yksinomaisesti kaloista ja joutsenen munista, joita hän joskus sattuu saamaan. Ainoastaan talvisin, kun järvi on jäässä, on hän yhteydessä mannermaan kanssa ja silloin viedään hänelle tsambaa koko vuodeksi, sillä Rakastal-järvellä ei kulje lauttoja eikä veneitä, kun seutu on ihan metsätöntä. Erakko asuu luolassa, mutta menee tavallisesti ulos rukoillessansa Budhaa."
Seuraavana yönä, kun kaikki oli hiljaista, tuli heikon tuulen muassa pohjoisesta muutamia heikkoja, epäselviä ääniä. "Mitä se on?" kysyin minä. "Se on erakko, joka puhuttelee jumalaa. Joka yönä nousee hän kallion huipulle ja rukoilee siellä suurta Budhaa."
"Miten käy hän vaatetettuna?" kysyin. — "Nahoissa."
Illan suussa jouduimme laaksoon, jossa oli paljon miehiä ja naisia, satoja jaakkeja sekä vähä päälle kolmekymmentä pientä hevosta leiriytyneinä. Shokalaiset kävivät levottomiksi ja väittivät meidän joutuneen dakujen, ryövärien, joukkoon. Minä olin toista mieltä, ja kun Kahi sanoi, että kielestä parhaiten erotti dakun muista Tiibettiläisistä, tuntui minusta yksinkertaisimmalta itse ottaa asiasta selkoa. Dakut, sanoi hän, huutavat puhuessaan ja käyttävät epähienoa kieltä, kun sitä vastoin varakas Tiibettiläinen puhuu matalalla äänellä ja hienompaa kieltä. Shokalaiset eivät kuitenkaan pitäneet tuumastani.
Oli kuitenkin tehtävä päätös, sillä olimme joutuneet pulaan ja siitä voimme päästä ainoastaan kahdella tavalla. Meidän tuli käydä ihan Tiibettiläisten leirin ohi, talli tehdä mutka etelään erään vuoren ympäri ja siitä tulisi meille paljon vaivaa ja ajanhukkaa. Me odotimme yön tuloa ja tarkkailimme, itse näkymättöminä ylängön reunalla, Tiibettiläisiä alhaalla laaksossa. Auringon laskussa vetäysivät he, tavallisuuden mukaan, telttoihinsa. Yöllä lähdin minä yksin leiristä, kiipesin alas vuorelta laaksoon ja kurkistin erääseen telttaan. Miehet istuivat kyyristyneinä tulen ympärillä, jossa kaksi teekattilaa kiehui. Eräs ukko, jolla oli hyvin selvät mongoolilaisct kasvonpiirteet, pyöritti ahkeraan rukouspyöräänsä vasemmalta oikealle, koneellisesti lausuen: Omne mani padme hun, mitkä sanat ovat Sanskritista lainatut ja tarkoittavat Budhan syntymistä lootus-kukasta ja merkitsevät sanasta sanaan; "O jumala, jalokivi, joka ilmestyt lootus-kukasta."