Vaikka daku-naiset olivat kaukana kauneusta, oli heissä kuitenkin jotain miellyttävää, joka tuli heidän luontevasta käytöksestään. Muista tiibettiläisistä naisista erosivat he siinä, että heidän hampaansa olivat erittäin terveet. Ihonsa ei itsessään ollut tumma, mutta musta voide, jolla voitelivat poskiaan, nenää ja otsaa, teki heidät tummetuiksi kuin he todellisuudessa olivat, eikä suinkaan heitä kaunistanut. Heillä oli kaikilla säännölliset kasvojen piirteet ja elävät silmät.

Tukka oli lukemattomissa pikku palmikoissa, asetettuna mukavaan mutkaan pään päälle, ja sitä pidätti paikallaan punainen turpaani, jättäen näkyviin myös otsalle asetettuja palmikoita. Korvissa heillä oli isot kultarenkaat malakiitti-koristuksissa, ja käytöksessään olivat lie niin luonnolliset, etteivät välittäneet sopivaisuuden alkuvaatimuksistakaan.

Lapset olivat puheliaita ja käyttäytyivät aikaihmisten tavoin. Kävivätpä yhdeksän ja kymmenvuotiset pojatkin miekka tupessa. Erään jaakin kantamassa korissa näin muutaman kuukauden vanhan lapsen. Taikauskoisen äidin suureksi kauhuksi hyväilin sitä. Hän tempasi tulisesti lapsen korista ja pesi sekä hieroi tuon pikku olennon kasvot, kunnes nahka oli lähteä. Tiibettiläiset naiset uskovat, näetsä, että heidän lapsensa kuolevat, jos vieras niihin koskee.

Eivät miehetkään olleet siinä suhteessa hituistakaan paremmat. Kun ostin heiltä vähän riisiä, eivät he antaneet minun koskea siihen ennenkuin se oli omani. Kun kurotin kättäni pidelläkseni riisisäkkiä, eivät he tahtoneet sitä suvaita ja lopulta he vaan kaukaa näyttivät minulle kourallisen riisiä, että saisin nähdä mimmoista tavara oli. Saisin ensin ostaa vaan tuon verran. Kun tällä tavoin näin, että tavara oli hyvää, ostin loputkin.

— —

Olimme iltapäivällä kulkeneet muutaman kilometrin Mansarovar-järveä kohti, kun eräs ryöväreistä, joista äsken erosimme, tuli laukaten meidän perässämme. Meidät saavutettuaan heittäysi hän hevoseltaan alas, veti miekkansa ja alkoi ajamaan toista jaakkiani takaa. Tämä oli meistä kummallista, ja mahdoton oli ymmärtää hänen tarkoitustaan. Mutta kun hän huusi meille, ettei hän mitään pahaa aikonut, annoimme hänen hommata. Lopulta hän sai jaakkiin kiinni, kiersi tuiman taistelun perästä molemmat käsivartensa vastahakoisen eläimen kaulaan, ja painoi päänsä sarvien väliin. En ensinkään ollut mielissäni tästä toimesta, sillä pelkäsin, että hän oikeastaan aikoi leikata eläimen kaulan poikki. Hämmästyksekseni näin nyt, että rosvo oli käynyt hampain kiinni eläimen takkuun, koettaen nykäistä siitä tupsun itsellensä, onnettoman eläimen yrittäessä kaikin tavoin päästä vainoojastansa irti. Vihdoin jäi rosvon hampaitten väliin muutama suortuva ja nyt hän päästi eläimen pään irti, mutta kävi miekka kädessä häntään kiinni. Minä kävin miehen hiuspalmikkoon kiinni ja tämä taas piti pelästyneen jääkin hännästä, kun se täyttä laukkaa lähti pakoon, laahaten meitä molempia perässään.

Tuimasta vauhdista huolimatta, sai rosvo kuitenkin miekallaan leikatuksi jääkin hännästä tupsun sen pitkää, silkinhienoa karvaa. Tyytyväisenä päästi hän nyt jääkin irki ja pisti miekan taas tuppeen. Sitten teki hän meille syvät salaamit ja pisti tavallisuuden mukaan kielen ulos suustaan. Kun pyysin selitystä tuohon kummalliseen temppuun, vastasi hän, että sille käy onnettomasti, joka jaakkia myydessä jättää tämän tempun tekemättä.

Seikkailu loppui tähän. Rosvo ratsasti pois hyvin tyytyväisenä ja me jatkoimme kulkuamme kivisen tasangon yli, kunnes saavuimme harjulle, joka käy tasangon poikki ja erottaa molemmat järvet toisistaan. Nousimme sen huipulle asti (4,885 m.). Saadakseni varmuuden, että harju todellakin kulkee katkeamattomana jonona molempien järvien välissä, menin noin puoliväliin Rakstal-järven kaakkois- ja koilliskulmaan ja havaitsin harjun pohjoisosan eteläosaa vähän matalammaksi, mutta kuitenkin olevan monta kymmentä metriä järvien pintaa ylempänä. Tästä retkestä oli meille vähän ajanhukkaa ja yön tullessa olimme vielä harjulla.

Leiristämme näimme 15 mustaa telttaa vuorenrinteellä, idässä oli suuri gomba eli luostari eli laamatalo sekä temppeli ja savimökkejä. Laskin että gomban ja meidän välillä oli ainoastaan toistakymmentä kilometriä ja se oli ilahuttavaa, sillä siellä toivoin saavani ruokavaroja, ja sitten jaksaisimme kiireemmin kulkea. Nyt ei meidän enään tarvinnut peljätä Gyaneman ratsastajia, ei Barkan tarjumia, eikä Jong Peniä Taklakotista. Ne eivät meitä enää saavuttaisi. Shokalaiset tietysti peljästelivät ajatellessaan, että heidän oli meneminen Tiibettiläisten alalle, mutta minä sanoin hyvin vakavasti, että meidän vielä tänä iltana tulee päästä kylään ja Tukkerin gombaan.

Jalkojemme edessä oli molemmat isot järvet, enkä voinut jättää tätä paikkaa vielä viimeisen kerran katsomatta tuota ihmeellistä seutua. Paholaisjärvi rikkirevittyine, äkkijyrkkine rantoineen, kalliosaarineen ja pitkine niemekkeineen, miellytti minua paljon enemmän, kuin sen rinnalla Mansarovar, Pyhä järvi, jossa Maha-deva ja kaikki muut hyvät jumalat muka asuivat. Vaikka molempien järvien vesi oli yhtä sinistä ja läpikuultavaa ja vaikka molempien taustana oli komea Gangri-selänne, ei kuitenkaan Mansarovar-järvi, Braaman luoma, ole läheskään niin lumoava kuin sen naapuri. Mansarovärissä ei ole suoraan järvestä nousevia kallio-seiniä, jotka heleine värineen heijastuisivat veteen. Se on melkein täydellinen puoliympyrä ja sillä on eheät rannat. Ainoastaan länsiranta vedenjakajan juurella on vähän jyrkempi ja rikkinäisempi.